Tämä on varmaan se mistä sanottiin "toivo, että tie Ithakaan on pitkä". Taisin vain unohtaa matkan varrella. Tie pitenee alituisesti tehdessäni matkaa vieden minua kuin pässiä narussa. Ajatukset ovat pakonomaisesti kirjoittamisessa, mutta teksti on hukassa. Niin myös uni.
Teen päätöksen lykätä saapumista perille. Pakko antaa periksi ja levätä. Aloitan uuden ohjelman palaten 300 sanaan päivässä.
Pettymys silti, mutta se on työstettävä voitoksi.
Ilman määränpäätä tietäen kuitenkin suunnilleen mitä etsiä, mutta peläten, että löydös on aarre, jota en pysty käsittämään.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Plus 20 päivää – VVHH
"Tuijotan seinää. Jos saisin hieman lisää lääkitystä,
saattaisinkohan kuvitella tuohon television sellaisilla metallisilla
kiinnikkeillä ihan oikeasti. Olisiko sillä edes väliä. En edes katso
televisiota, joskin täällä siitäkin on tullut jonkin sortin huvia ja ajankulua.
Nyt kuva on kuitenkin valkoiseksi maalattu enkä enää jaksa kuvitelle siihen
mitään ohjelmaa, vaikka ehdinkin aikaisemmin – kapinallisella hoitosuunnitelman
vastaisella innolla piirtämään telkkarini kohtaan tussilla tv:n ääriviivat.
Kannattiko, pelkkää sanomista siitäkin. Ehkä silti. Huoltomiehillä kestänee
kuukausia tulla moinen korjaamaan ja laskukin tullee vasta hoitojakson
päätteeksi kaikkien ilkeyksien summana. Tai sitten ne vain uhkailevat.
Olen täynnä lääkkeitä, niin että ehkä luulevat minun tulleen
terveemmäksi, tai ainakin tunnottomaksi möhkäleeksi, joka on helppo hoitaa –
siirtää syrjään. Täällä kun riittää tätä populaa jos jonkinlaiseen junaan.
Saavat jatkuvasti tehdä lisätilauksia Pendolinolta tai sitten todellakin
sanonnan mukaan meitä jää iso remmi asemalla.
Käymieni keskustelujen mukaan enemmän asemalle, koska hoitavilta
loppuvat keinot ja kyvyt millä hoitaa potilaita, jotka pyytävät päästä sisään,
kuten niitäkin, jotka eivät sisään tahdo.
Telkkarissani on särö, halkeama. Miksen huomannut sitä
aiemmin vai oliko liian kiire piirtäessä vimmassani. Nyt näen sen selkeästi ja
se alkaa häiritä. Olen täynnänsä lääkkeitä. Niiden tehtävänä on viedä tunteet.
Vievät ne muutakin, kuten unet. Ja toisaalta ne tehoavat huonosti. Unet menevät,
muisti pätkii, olen hidas ja kömpelö sekä fyysisesti, että älyllisesti. Sumeaa.
Tulin tänne, koska suunnittelin itsemurhaa – tai haudoin
ainakin. Nyt en suunnittele mitään. Kumpi on parempi? Viisaammat vastatkoon,
mutta ainakin edellä mainitussa on jotain tekemisen makua. En tiedä tai muista
kaikkia lääkkeitä, joita minulle syötetään. Ruuan kanssa yksi, toinen satsi
päivälliseksi ja loput illalla. Luulisi olevan tuolla määrällä fiini olo. Olen
turtana lääkkeistä, luulevat saavuttaneensa jotain, mutta jonkin lääkkeen tai
lääkkeiden – lääkärin ammattitaidottomuutta varmaankin – puuttuessa kykenen
paljon enempään kuin uskovat tai toivovat, ja myös enempään kuin tänne
tullessa. Ja tarkoitus on sanoa enempään – ei parempaan. Olen fyysis-psyykkinen
kehitysvammainen ilman apuvälineitä; tärkeimmät elämässäni yleensä käyttämäni
aseet ovat hiotut tylsiksi.
Joku huutaa käytävässä, niin että jos olisin täällä toista
päivää, uskoisin nyt käyvän todella pahasti. Kuulostaa kuitenkin siltä, ettei
Tervolle maistu päivälääke. Toisaalta harvoin noihin huutoihin edes
reagoi. …missä olinkaan. Niin telkkarini
on rikki, tai siinä on särö. Harmi. Muuten tykkään sitä katsella, mutta se särö
vie kaiken huomion eikä mielikuvitukseni millään riitä siirtämään sitä syrjään.
13.32 Lounas tarjoillaan kohta. En edes koulun tylsimmillä
tunneilla odottanut näin suurella intohimolla ruokaa. En edes välitä ruuasta.
En ole mikään kulinaristi, ja vaikka olisin, täällä se valuisi hukkaan, jos ei
kyllä ruuassa mitään valittamista ole, paitsi ettei se kovin hyvää ole eikä
minulla ole koskaan nälkä. Silti ruokailu on edelleen suuri tapahtuma, joka
vipuaa tämän huoneen seiniä saranoiltaan. Jotain.
Ovat siis vieneet unen ja ruokahalun. Ja halun. Niillä
lääkkeillä. Ja sen vähän älyn, muistin, ja jos muistaisin niin paljon muutakin.
Tilalle on istutettu katkeruus, epäilys kaikkea kohtaan ja halu paeta – joskaan
sen eteen ei tällä lääkityksellä jaksa tehdä mitään. Jälkikäteen tulisin silti
suunnattomasti ihmettelemään olenko todella ollut näin hullu ja voinko ihmistä
todella kohdella näin sekä sitä miksi en vain yksinkertaisesti hakannut päätäni
seinään riittävän monta kertaa päästäkseni lopullisesti pois. Viime vuonna
kuulemma kävi kerran niin. Toisaalta en usko oikeastaan ketään tai mitään, mitä
täällä kuulen, oli kertojana potilas, hoitaja tai lääkäri.
13.54 Ihan kohta
ruoka. Jos minulla olisin kynä ja paperia, niin varmaan pitäisin kirjaa samaan
tyyliin kuin nyt ajatuksissani ja hieman laajamittaisemminkin. Ehkä jotain hajatelmia,
runoja kenties. Joskaan en tiedä, nämä lääkkeet. Tuntuu kuin pääni painaisi
sata kiloa ja kaikki ajatukseni vilisisivät entisaikojen tehdasvaltakunnan
megalomaanisen tehtaan (sellaisen joita on unissa ja fantasiaelokuvissa) suuren
hammasrataskoneiston alusta loppuun rataston pyöriessä järkyttävällä yliteholla
ja ajatusten syntyvän alkupäässä aloittaen elämän ja kuoleman kamppailunsa
hammasrattaita vastaan ja vain ne, jotka selviävät tuon pirullisen miinakentän
lävitse löytävät minun tietoisuuteeni. Ja aivan kuin tietäisin ja tajuaisin
tämän kaiken vallan hyvin. Onhan moni sanonut eri variaatioin tyhmän olevan
hyvä olla, kun ei sitä itsekään tajua. No, minä tajuan ja se vasta iskee vasten
tajuntaa. Ja toisaalta ehkä en jaksaisi käyttää tajuntaani mihinkään. Ei sillä,
että minulla olisi siihen juuri tällä hetkellä mitään välineitäkään. VVHH."
- V.S. Paavolainen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)