Olen hidastellut Paulo Coelhon elämäkerran, Sanojen alkemisti, loppua jo naurettavuuksiin asti. En vain halunnut sen loppuvan, vaikka halusin sen loppuun heti. Kuin täydellinen  illallinen; vatsa täynnä ja kylläisenä riittämiin kuin täyttäisi vatsasta kehon jokaisen solun. Lusikallistakaan ei enää - mutta yksi pala suklaakakkua kyllä kahvin kera, kiitos. Viimeiset sivut räjäyttivät mieleni pankin vuolaisiin kyyneliin. Ajattelin jo lukiessa tämän olevan hölmöä niin, mutta minkäs teet patoluukkujen auetessa.

"silloin kun totuus on vapauttava, ei ole mitään pelättävää."
  -  Fernando Morais, Paulo Coelho. Sanojen alkemisti

Kuten Paolo viisaasti mainitsee kirjeessään Fernando Moraisille totuudella on monet kasvot; totuus on monimutkaisempi kuin helposti annataan olla. Minun matkani on vapauttava totuus, mutta se ei ole totuuksia, vain näkemyksiä. Osittain totuudesta ja osittain ihan muusta, mutta uskon sen vakaasti vapauttavan ja uskoessani Coelhoa, ei minulla matkani jälkeen ole mitään pelättävää.

Nollahetki (jatkoa) - liian paljon painoa liian vähälle vastusta

Oletko kokenut eläissäsi sitä, siis oikein viimeistä piirtoa myöten, että heräät kesken unen, jonka jälkeen elät kahdessa paikkaa yhtä aikaa? Unessa ja todellisuudessa tietämättä mikä on mitä. Jos olet, varmaan tiedät kuinka pelottavalta se tuntuu, kun todellisuus horjuu. Kun ei pysty edes uskomaan itseään. Siitähän siinä on kai kysymys: ei tiedä oman itsensä todellisuuspohjaa, koska alitajunta on syöttänyt jotain niin vahvaa, että käsitys totuudesta hukkuu epäuskottavuuteen.

Jos olet kokenut tämän unen kanssa, on seuraava kysymys: oletko kokenut sen ilman unta, hereillä? Jos edellinen oli pelottavaa, niin mikä olisi sana jälkimmäisen kohdalla? Kauhu? Liian lyhyt. Vainoharha? Liian kliininen. Ahdistus? Liian vähän. Katsoin nettisanakirjalla (Synonyymit.fi),
mutta en lyötänyt mitään. Katsoin, koska en ole tähän päivään mennessä löytänyt sanaa. Väkisin vääntäen: loputtomiin pitkitetty kauhu.

Muistan joitain hetkiä, jotka ovat ilman sanaa. Pätkiä kalenterissa, joissa ollaan irrallaan todellisuudesta. Jos niitä voi edes muistaa...

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta."
  -  V.S Paavolainen, Nollahetki

Kulutan tietä ja teen sitä

Ajattelin, mietiskelin ja siitä hieman keskusteluakin kirposi. Matkallahan on aikaa - pohdiskella. Tie kuluttaa kulkiaansa ja matka antaa aina valmiille ottajalle kohdistui se sitten ympäri maan, maailman tai vain lähikauppaan. Kulkiessa on parasta hiljaisuus, vaikka olisi  seuraakin. Siinä on jotain valtavan isoa eikä hiljaisuus ole koskaan samaa vaan hiljaisuuskumppani vaikuttaa kovasti siihen minkälaisena hiljaisuus muotoutuu tunteisiin ja ajatuksiin. Hiljaa yksin metsässä. Sängyllä rakkaan silmissä. Ventovieraan kanssa hississä viidenteentoista kerrokseen. Bussissa. Melomassa hyvän ystävän kanssa. Kahvilla äidin luona (jossa hiljaisuus kyllä yleensä kuolee kysymyksiin ja huoliin minusta, vielä tässäkin iässä). Hiljaisuutta vieraassa maassa, kun ei edes tiedä sanoja.

"Pidettiin hiljaisuutta. Olin tottunut siihen Paavon kanssa, mutta tuntemattoman kanssa hiljaisuus on erilaista, melkein äänekästä"
  -  Kari Hotakainen, Ihmisen osa

Minuakin kutsuttiin joskus Paavoksi, koska kaikki pojat ovat Villejä. Nyt ei enää tarvitse, koska elämä on ylen arvaamaton. On otettava siitä minkä haluaa mieluummin heti, koska huomenna kortit voivat olla uudelleen jaetut.

Hiljaisuus pukee minua, mutta annahan minun päästessä puhumaan. Nyt koitan puhua paperille - se on erilaista. Voisin silti sanoa, että vielä parempaa ja suloisen salaperäistä: saan sekä olla hiljaa että puhua suuni puhtaaksi. Ei tarvitse suutaan avata ellei jotain napostele samalla,  kuten äsken ciapatta-leipää nälkääni yöpalaksi.

Takaisin pohdiskeluun. Oivalsin tien kuluttavan minua ja matkan antavan, mutta tässä tapauksessa ja elämässä yleensä, tapahtuu myös päinvastoin. Minä kulutan tietä ja annan tielle kaiken minkä saan päästäni ja aisteistani, johon lasken muistin, irti. Minä kulun tiellä, mutta teen sitä, ja se vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

Rakastan kirjoja. Nyt rakastan myös kirjoittaa. Luen kuutta kirjaa juuri nyt. Ja kirjoitan kolmea. Pitäisikö vähentää lukemista vai enentää kirjoittamista? Rakastan kaikkia kirjoja käsilläni. Ne erottaa yksi seikka; kirjat joita kirjoitan ovat huomattavasti jännittävämpiä ja vetoavat enemmän tunteisiini. Niissä on myös mukana enemmän pohdintaa, ovat hitaammin tiellä. Niin, ja tietenkin. Kirjat, joita luen, on kirjoittanut joku, jonka kirjoja on julkaistu painettuna.

Toisaalta tie on vielä kesken, minulla(kin)..

"Sanoin, etten minä ala oma elämääni myymään, ainoata minkä varmasti omistan ja että kirjailijan on parasta kirjoittaa siitä, mistä eniten tietää eli omasta elämästään. Se väitti, ettei sille ole tapahtunut koskaan mitään."
  -  Kari Hotakainen, Ihmisen osa (kirjoitusvirhe on kustantajan painoksessa)

Ja edelleen. Minulla on elämä, jossa on tapahtunut riittävästi tähän ikään ja aion käyttää siitä tarpeellisen. Ei tarvitse myydä eikä ostaa - ainoastaan kirjoittaa.

Odotuksia - kuin pokeria

Kun matkasta on päätetty tai viimeistään, kun se on varattu, alkaan vaihe jolloin ehkä pitäisi olla varovaisempi. Intoa, ylimitoitettua suunnitelua, täpinöissään oloa, malttamattomuutta. Tehdään sitä ja tätä, siellä pitää käydä ja tuollakin. Tästä tulee suurin  elämys ikinä - ja sitten olen onnellinen, kun olen määränpäässä. Entäs sen jälkeen? Matkoihin liittyy mikromittakaavassa elämän elementit. Sitten kun minulle on...auto, koti, mies/vaimo/kumppani (paras, joka on aina kilttti ja ihmisisksi), mökki...rahaa. Sitten kun...

Ymmärrän nyt riivajani, heikoimman lenkkini, kohtani. Ja matkani vaarat, mutta antaudun suuremman ohjauksella kuuntelemaan merkkejä. Imen kirjoista kirjoittaakseni.

"Meillä on vastuu kohdella itseämme lempeästi, silloin kohtelemme maailmaa samalla tavalla."
  -  Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

"Ja niin tapahtuu kaikille ihmisille päivittäin: näemme mikä olisi paras tie, mutta kuljemme kuitenkin vanhaa tuttua tietä. [ ] Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan."
  -  Paulo Coelho, Pyhiinvaellus

Kahdesta kirjasta samaan hengen vetoon, paksua?

Väärällä tavalla itseään piiskaamalla voi satuttaa itseään päivittäin ja tuhota unelmansa. Riivaajalla on muitakin keinoja...

Nopeusharjoitus 3. päivä

Olen lukenut kaiken vähintään kahteen kertaan. Pysähdyn merkkeihin. Haluan uskoa niihin.

"Eräs runoilija sanoi kerran, että yksikään ihminen ei ole saari."
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus

En todellakaan pysähdy jokaiseen saaren suomenkielisessä tekstissä, mutta koska teen nopeusharjoitusta aistit vaanien saalista hätkähdän hieman. Ihminen ei ole saari, loogista. Mutta saari on espanjaksi isla, una isla. Ja niin on tyttärenikin, Isla. Paksua...no, ei nyt ehkä vielä. Tarkennan skooppia kuitenkin.

"Hyvään taisteluun me tarvitsemme apua. [ ] Kaiken meitä ympäröivän on autettava meitä ottamaan tarvittavat askeleet kohti päämäärää."
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus

Pyhiinvaellus jatkaa hyvästä taistelusta, joka on pääasia, on taisteltava. Ympäröivän maailman lisäksi on kaksi henkistä voimaa: enkeli ja paholainen.

"Näet enkelisi kasvot aina kun katselet maailmaa vastaanottavin silmin. Hän on Puro... "
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus


Mitä! Nyt tihenee. Käy paksuksi. Perättäisillä sivuilla mainitaan tilassa, joka mahtuisi yhteen sivuun, siis perättäin, saari ja puro! Siis rakastan kaikkea luontoon littyvää vertauskuvina ja muutoinkin ja ovathan nuo yleisiä sanoja, mutta... Ihminen - saari, enkeli - puro. Minun tyttöni ja minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt: Isla ja Puro. Enkeleitä, riivaajia ja ihmisluontoa - ja riivaajan kutsumista apuun. Olen hämilläni ja huomaan sydämeni lyönnit. Ajatukseni sinkoilevat.

Seuraavaksi Paulolle opetetaan sanansaattajan riitti, mutta itse olen vielä nopeusharjoituksessa. Kirja on elämää nopeampaa, vaikka haukkuvat hitaaksi ja tylsäksi.

PS. Muunnos Paulo Coelhon tehtiin "Hän on Puro" on allekirjoittaneen leikkiä. Oikeasti teksti on luonnollisesti "Hän on puro,"

Miksi kirjoitan tätä?

Istuin parvekkeelle eilen illalla, väsyneenä. Matkani kuva näin alkuun. Mietteissäni kysyin miksi? Miksi edes kirjoitan tätä ja kenelle?  En keksi syytä, joten kysyn toisin päin: miksi en kirjoittaisi tätä? Koska tätä ei kukaan lue? Koska tämä ei johda mihinkään? Koska tämä oli vain hetken hullu päähänpälkähdys? Koska häpeisin, jos tapaisin jonkun joka oikeasti lukee tämän?

Mieleeni muistuu Natalie Goldbergin (Luihin ja ytimiin) ohjeet jatkaa kirjoittamista, vaikka seinä nousisi pystyy. Yrityn keksiä itselleni syitä lopettaa alkuunsa