tiistai 14. heinäkuuta 2015

Pakotan pakkoa

18.30 olen tämän riivatun koneen äärellä riivatun pääni kanssa kirjoittamassa.

Sama vaikka tulisi sanskritiksi tai saameksi, siansaksaksi. Kirjoitan

18.30

Puolitoista tuntia syödä juoda polttaa valmistautua

18.30

Sähköshokkitanssi pelottaa välinettä

Kuin suossa kuvitellen liikkumattani olevani uppoamatta enempää. Jos en koske siihen, se ei mene rikki.  Eikä riko minua. Arjessa on  monta tapaa olla tekemättä mitään. Ehkä joskus ennen ja muinoin olisi ollut helpompaa. Vien roskia erikseen pussi kerrallaan ja käyn tahallaan kaupassa kahdesti perättäin hakemassa kahta asiaa. Nettiä, pleikkaa. Poltan ja keittelen kahveja. Pyyhin pölyjä. Mitä ihmettä! Pyyhin pölyjä. Eihän sellaista ole tehty sen jälkeen kun lakanat jätettiin mankeloimatta.

Viitenä viime päivänä 445 sanaa. Toivottavasti ne olivat hyviä. kaiken arvoisia. En ole niitäkään lukenut. Juhannuksen jälkeisenä 17 päivänä vajaat 800 sanaa päivässä, yhteensä 14000 sanaa. Miksi kidutan itseäni näillä?

Ja silti kirjoitan koko ajan. Vatsani velloo kuin oksennustautia odotellessa. Pää ei kestä mitään tämän maailman ajatuksia, koska tunnen sen kirjoittavan. Se kertoo lauseita  ja virkkeitä, tekee kappaleita ja vihmoo kuin marraskuinen sade mietteitään ja tarinoitaan.

En vain pysty istumaan koneen ääreen, avaamaan wordia, laittamaan Radioheadia (ainoa oikea kirjoitusmusa; OK Computer) kuulokkeista valumaan ja pusertamaan ajatuksia sormiini sähkösokkitanssiksi, perättäisiksi sanoiksi, jotka muodostavat jotain jonka väline olen.

Välinettä pelottaa.