Lähtö matkalle on rentouttava – lento on illalla. Saavumme Pariisiin ajoissa ja huomaan ilokseni, että ranskalaiset ovat oppineet puhumaan englantia (siis globaalin talouden ja kansallisen nyörtymisen myötä suostuneet). Näyttää hienolta,kunnes huomaan ranskalaisten käsityksen selkeydestä piirrettäessä metrolinjoja olevan eriävä omastani. Yhteen linjan vaihtoon hupenee tunti, tai enemmänkin, ja matkaajat saavat huomata aamulennon alku raskauden olevan verrannollinen iltalennon loppu uupumukseen. Poistumme hetkeksi katutasolle ihmettelemään - koska emme yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä - joutuen tämän vuoksi ostamaan uudet tiketit vain palataksemme samoja maanalaisia tunneleita samaan paikkaan, jossa olimme metrosta poistuneet tunti tai jotain aikaisemmin.
Vihdoin oikeassa junassa - tai jotain. Hetkellisen kireyden irrottaessa otteestaan rupattelemme sopuisasti tunnelman saavuttaessa jonkinlaisen rakastavaiset Pariisissa tason. Keskustelun naureskellessa leppoisasti elämä naureskelee meille ajaessamme usealla pysäkin välillä ohi kohden Pariisin laitakaupunkeja. Ilta alkaa tummumaan ja alan ymmärtämään, etteivät edellisen aseman poliisit huumekoirineen olleet ehkä sittenkään vain harjoittelemassa tositilanteiden varalle. Illan tummuessa maanalainen väki alkaa tummua samaa tahtia korreloiden jokaiden pysäkin välin kanssa, joka vie pois kaupungin keskustasta. Ystävällisten ranskalaisten neuvoessa pitämään reppujen vetoketjut kiinni ja pysäkkien kuulutukset huolehtimaan tavaroistaan ja ilmoittamaan epäilyttävistä paketeista saavat käteni tarttumaan matkalaukun kahvasta ja kuikuilemaan olkani yli turvatakseni selkäreppuni koskemattomuuden.
Hetken tuntuu kuin hetken päästä saattaisi alkaa pelottamaan. Ajettuamme ohi useiden pysäkkien päätämme pelata varman päälle ja tehdä kuten viimeksi; palaamme takaisin lähtöruutuun. Aivan kuin pelaisimme Kimbleä - kaikki nappulat palaavat hetken sekoiltuaan lähtöruutuun ja kutoset loistavat poissaolollaan. Kello alkaa käydä hyvää vauhtia yhtätoista ja ilta pimenee. Josr olisin yksin alkaisi tulla äitiä kohta ikävä, mutta nyt minun on edes yritettävä olla mies.
Kimble tuottaa lopulta tuloksen ja löydämme neljän tunnin seikkailun jälkeen oikean metroaseman, jolla tällä kertaa huomaamme poistua myös. Kiskoessani pimeässä Pariisin yössä isoa matkalaukkua olo on hieman koominen - viimeksi nähdessäni jonkun yhtä selkeän TURISTIN kello oli kolme tuntia vähemmän. Katseemme hapuilee numeroa 161 kuin soutaja sumussa niemenkärkeä, joka näyttäisi tutulta.
Poliiseja, viisi yhtä miestä kuulustellen. Aivan kuin olisi isompaakin tapahtunut. Uteliaana jään seuraamaan kiivasta sananvaihtoa. Vaimoni huutaa poliisien takaa vuokrakämppämme löytyneen. Ei kai poliiseilla ole tekemistä meidän talon kanssa, ajattelen. Eihän?
Ilman määränpäätä tietäen kuitenkin suunnilleen mitä etsiä, mutta peläten, että löydös on aarre, jota en pysty käsittämään.
torstai 21. toukokuuta 2015
Ei kuolla vielä ihan
Jokainen matka on uniikki kuin jokaisen ainutlaatuisen ihmisen elämänlangan varrelta löytyvä mutka, sotku tai solmu. Jokainen matka elää oman elämänsä ellei se ole sidottu, nidottu ja turvaan tukittu paketti.
Tämän matkan päämäärä on Pariisi - ei kai kukaan kuvittele kirjoittavansa tai nainen elävänsä romantiikan täyteisesti näkemättä ensi kaupunkia. Vielä ei kuitenkaan aiota kuolla.
Tämän matkan päämäärä on Pariisi - ei kai kukaan kuvittele kirjoittavansa tai nainen elävänsä romantiikan täyteisesti näkemättä ensi kaupunkia. Vielä ei kuitenkaan aiota kuolla.
tiistai 19. toukokuuta 2015
Nollahetki
Nollahetki. Peruuttamaton.
"Nollahetki,
ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku.
Alku ja loppu. Lopun alku.
Istun
sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi
pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis
olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi
suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin
universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin
jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse
oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat
loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja
kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa
lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin
riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin
että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden
nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua
luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten,
selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden
lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes
yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta
valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan.
Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren
jumalallisen tuomioistuimen edessä.
Oveen
koputetaan laiskasti kahdesti. Kuluu pitkään eikä kukaan tule sisään.
Ihmettelen, yleensä hoitajat tulevat lähes ennen kuin olen ehtinyt reagoida
jonkun koputtaneen. Jälleen kaksi koputusta. Hieman kovemmin, mutta laiskasti,
ilman todellista päättäväisyyttä aivan kuin ei olisi niin väliäkään vastaako
kukaan. Kuin asia tai ihminen ei olisi tärkeä. Vastaan: sisään! Vähintään
samalla välinpitämättömyydellä. Sisään valuu nelikymppinen pulleahko tavallinen
mies tylsässä tuulitakissaan mutisten nimensä, joka on helpompi unohtaa kuin
rekisteröidä millään muotoa. Ojentaa kirjelmän mumisten edelleen jotain. Luen
käräjäoikeuden selostuksen vaimoni avioeroanomuksesta hiljalleen sivu sivulta.
Mies seisoo vieressäni. Luen paperin toiseen kertaan aivan kuin en olisi tätä
osannut odottaa. Kaksi viikkoa aikaa valittaa, ettei avioeroa julistettaisi
tuomituksi. Mietin mitähän pitäisi keksiä, jotta eroa ei tuomittaisi: "en
se ollut minä!" Tai: "en oikeasti tarkoittanut sitä". Kenties:
"vaimoni ei ymmärrä mitä tekee". Tuijotan edelleen paperia. Nyt enää
lukematta. Vain tuijottaen. Mies vaivaantuu vierelläni ja mutisee:
"tiedoksiannettu, ei vaadi toimenpiteitä". "Tuomio julistetaan
neljäntoista päivän kuluttua". "Ei, öhm, hyvää päivän jatkoa".
Ja mies poistuu jättäen oven auki. Päivän jatkoa, HYVÄÄ PÄIVÄN JATKOA! Ellen
olisi täysin lamaantunut, olisin syöttänyt paperit tuolle miehelle. Hyvää
päivän jatkoa? Ja ovi auki."
- V.S. Paavolainen, Nollahetki
Ps. Tässä alku ja siitä on tuskaisan ihana jatkaa matkaa kohden päämääränsä päässä sijaitsevaa aarretta
Matkalla matkalla
Tämä matka lähtee pian matkalle ihan fyysisesti. Odotus on helpompaa, jos on tekemistä. Suorastaan helppoa kiireessä - kuten nyt. Toisaalta, eihän se edes ole odotusta kiireessä, koska odotus matelee etanan lailla. Etanaa pidetään hitauden vertauskuvana ja sen lähtökohtaisena olettamana, jonka kaikki tuntevat ja tietävät. Kieli ja kielenkäyttö on mielenkiintoista. Kuinka moni on oikeasti katsonut etanaa taittamassa matkaansa vaatiessaan katsojan kärsivällisyydeltä mittaa ja leveyttä. Oletko sinä katsonut etenan matkaa?
Matkan kunniaksi seuraavassa päivityksessä Nollahetken ensimmäinen kappale niille harvoille, jotka ovat eksyneet tänne ja lukeneet tätä vuodatusta. Todennäköisyyksien ollessa luokkaa: kävelen yöllä ulos ja nostan katseeni ja: tähdenlento!
Olen loman tarpeessa, pienenkin...
Matkan kunniaksi seuraavassa päivityksessä Nollahetken ensimmäinen kappale niille harvoille, jotka ovat eksyneet tänne ja lukeneet tätä vuodatusta. Todennäköisyyksien ollessa luokkaa: kävelen yöllä ulos ja nostan katseeni ja: tähdenlento!
Olen loman tarpeessa, pienenkin...
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Nolla hetki (jatkoa)
"Nollahetki,
ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku.
Alku ja loppu. Lopun alku.
Istun
sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi
pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis
olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi
suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin
universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin
jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse
oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat
loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja
kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa
lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin
riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin
että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden
nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua
luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten,
selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden
lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes
yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta
valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan.
Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren
jumalallisen tuomioistuimen edessä."
- V.S. Paavolainen
Virtaa virtaa vapaana taivaalta luomienkin läpi
Tehon vakio minulle on auringon valon määrä, josta johtuen olen onnellisessa asemassa noin kolme kuukautta vuodessa, pari menettelee pärjäillen ja lopusta ei saa paljoakaan enempää kuin painajaista. Valon voimaa kuvaa hienosti ote Synkästä yksinpuhelusta:
"On tuo aika vuodesta, jolloin ihminen tarvitsee niin vähän unta ja jolloin auringon voima niin salaperäisesti tuntuu vaikuttavan hänen elimistöönsä läpi yön."
- Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu
Olen siis elossa ja voimissani paremmin vähemmällä tuon unessakin voimaannuttavan valon ansiosta. On siis toiveita päästä perille. Talven lohduton saamattomuus on takana ikävän muiston tavoin, vaikkakin on myönnettävä pessimistisen minäni jo pelolla odottavan syksyä.
Ehkä teen seuraavan matkan rohkeasti suoraan pimeyteeni valottomuudessa ammentaen tuskasta voimaa käänteisesti - onnistuisikohan?
"On tuo aika vuodesta, jolloin ihminen tarvitsee niin vähän unta ja jolloin auringon voima niin salaperäisesti tuntuu vaikuttavan hänen elimistöönsä läpi yön."
- Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu
Olen siis elossa ja voimissani paremmin vähemmällä tuon unessakin voimaannuttavan valon ansiosta. On siis toiveita päästä perille. Talven lohduton saamattomuus on takana ikävän muiston tavoin, vaikkakin on myönnettävä pessimistisen minäni jo pelolla odottavan syksyä.
Ehkä teen seuraavan matkan rohkeasti suoraan pimeyteeni valottomuudessa ammentaen tuskasta voimaa käänteisesti - onnistuisikohan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)