Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä (jatkoa)

"Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän.

Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin, rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna. Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen – voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana, yksi teko, tekemättä jättäminen. 

Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin. 

8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä. Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis. Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto! Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin – jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta. Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan poistettua.

Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. Siirrän tupakan vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta tule mitään.

Peruutan autolla pihasta laskien eilisiä juomisia tavalla, joka on minulle jostain syystä välttämätön, vaikka tiedän kusettavani itseäni todella rankasti. Neljä taisi mennä ennen kuin käväisin paikallisessa ja siellä varmaankin neljä tai viisi pitkää ja kotona loput ostamistani kahdesta kasipackista. Sehän tekisi somasti kuusitoista plus kaksi kertaa kaksi kolmen verran eli kaksikymmentäkaksi, mutta pari oli ulkona, joten tasan. Paitsi baarissa taisi pari jäädä vajaiksi väljähtyessä ja ehkä pari kaadoin kotona joten sanotaan kuusitoista. Aloitin heti neljältä, joten kahdeksan tuntia kahteentoista ja sitten kahdeksaan ja vähän päälle. Tunti per puteli joten eiköhän se ole ihan ok. Huoltsikan kohdalla teen pikaisen päätöksen ostaa kuitenkin jo yhden kahdeksikon. Olen tuttu täällä ja yleensä samoissa merkeissä: tupakkaa ja olutta. Voisin tietenkin nähdä vaivaa ja selitellä illan pelillä tai lomakrapulalla tai muuta vastaavaa, mutta miksi ihmeessä. Olen varma, että nykyiset valheet riittävät tällä erää niin hyvin, ettei tarvitse tuntemattomille valehdella jollei ole pakko – ja täällä ei ole. Minulla on rahat ja valta. Olen asiakas ja siksi kuningas ja jos eivät kysele keissin jälkeen, vaikka näkevätkin olevan kunnossa, jossa pitäisi jättää myymättä, niin miksi sitten nyt. Laitan kahdeksikon tiskille enkä edes katso myyjää.  

– Emme voi myydä ennen yhdeksää, kuuluu kuitenkin myyjän tiukka komento. 

– Voi paskat! livahtaa suustani. 

Luulisi tällä kokemuksella osaavan perusasiat. Tilanne on ärsyttävä, ehkä jopa nolo, vaikka en varsinaisesti ole johonkin aikaan ollut kiinnostunut kyseisen sanan olemassaolosta. Ehkä se on tämä lumen ja auringon hohtava valoisuus, joka paljastaa jotain jota en nyt pysty kätkemään. Haluan olutta, en odottaa. Ja kuka meni määräämään, että suomalaisessa alkoholipolitiikassa ja kulttuurissa kaikki paskaakin paskemmat asiat on sallittuja, mutta aamulla ei saa juoda. No, lakeja ei muuteta juuri tässä ja nyt vaan kaivataan ratkaisuja. Vaihtoehtoja tuntuisi olevan kolme: ostaa ykköstä (jostain syystä se ei sisällä alkoholia, vaikka kaikki tietävät sen toimivan samalla mekanismilla), odottaa kolmosta tai pärjätä ilman. Tässä seisoessani ja myyjän kysellessä saisiko olla jotain muuta, on kolmosvaihtoehto sivuutettu, koska stressi herättelee alkoholin puutteen määräämänä päätäni särkemään. Pari askia tupakkaa, tavallista. Maksan ja samalla kiemurtelen itseni jotenkin hakemaan hyllystä kolme ykköstä maksaen ne kassalla tuskin edes vilkaisten kassaa tai maksupäätettä. Olen nöyryytetty, mutta tiedän, että se menee hetkessä ohi, koska olen ylittänyt riittävän monia raja-aitoja, jotta edes osaisin itse luokitella itseni normaaliksi."

  -  V.S. Paavolainen

 

Kirjoitusjumi

Elämässä on ihanaa (sekä kirjaimellisesti että sarkastisesti otettuna), että yleensä tietää mitä on saamassa, kun sitä  kerjää, mutta silti se yllättää kuin juhannusviikon raekuuro. Kuin ei olisi ikinä arvannut näin voivan käydä.

Viimeiset päivät on kirjoitettu sellaisessa puurossa, ettei tahdo mitään tulla. Ja silti ajatukset vellovat ja vaativat kirjoittamaan. Tiesin tietenkin, että jos alan menneistä kirjoittamaan, ne saapuvat takaisin kummittelemaan. Ja silti. Olin kuin pieni lapsi ensimmäistä kertaa sirkuksessa - paitsi ettei ollut hauskaa. Laskin kirjaimia ja minuutteja verraten kumpia tulee enemmän. Viimeiset kaksi päivää venyivät pitkiksi, koska kirjaimet tulivat yksi kerrallaan ja yleensä väärässä järjestyksessä.

Laadin kuitenkin jo matkani alussa aikataulun ja siinä pysyn. Itse asiassa koskaan missään hetkeäkään ikinä en ole pitänyt näin hyvää järjestystä arkirutiinien suhteen kuin kirjoittamisessa.

Juhannus on kolmen päivän kirjoituslepo. Sitten lisätään vauhtia viidestäsadasta sanasta kahdeksaansataan sanaan päivässä.Viimeistään heinäkuun lopussa kirja on valmis. Sitten vaan pitäisi löytää se kustantaja - ja heti. Olen kärsimätön luonne, tietyissä asioissa.

Ps. Hotakaisen Ihmisen osa on nerokas ja pakko lukea. Kuten Luonnon laki.

Ithaka uudelleen

Ja olin väärässä. Tämä elää omaa elämäänsä, kirjoittaminen. En latele sääntöjä vaan se. En pysynyt kauaa pois hullujen huoneelta - ehkä juuri sen aikaa, että sain levättyä. Ja sitten se pakotti minut sisäänsä. Olen taas kuin kuoleman jäljiltä.  P o i k k i .   Ja silti tunsin heti herätessäni, että minun on sinne palattava, koska rintakehäni sisällä on polte, jonka tunnen ja tiedän liian hyvin.

Tein jälleen kirjavaihtarin (siis yhteen niistä parista kirjasta, joita luen aktiivisesti juuri nyt). En edes tiedä miten voi pysyä mukana, mutta en ole kokenut putoavani yhdenkään kirjan kyydistä. Huvikseni laskin ne toissapäivänä saaden luvuksi kaksitoista. Toki pari on runokirjaa ja joku tietokirja. Kaksitoista on hyvä luku. Kaappasin pari viikkoa hyllyllä olleen Goldbergin Luihin ja ytimiin. Ehkä luulin jo olevani kirjailija, kun lakkasin sitä lukemasta. Ja kuten elämässä aina tuntiessa jotain osaavansa, tarvitseekin apua. Vaihtari toimi taas.

Olen oppinut luottamaan intuitioon. Luotan hiljaiseen ääneen sisälläni, joka opastaa tarvittaessa, joka mm. vaihdattaa kirjoja. Tiedän se äänen alkuperän ja olen saanut kerran nähdä sen kaikessa loistossaan - ja tiedän saavani elää siinä kirkkaudessa elämäni lopulta päätyessä Ithakaan. Ja tämä Ithaka ei ole vailla merkitystä, matka onkin vain koetus, josta palkitaan ne, joilla on lapsen mieli.

Vaihtarin sanat lohduttivat, jollain kummallisella tavalla, vaikka eivät riemun kiljahduksiin johtaneetkaan:

"Tiedän, että tämä väsyneillä ja vastahankaisilla aivosoluillani työskentely on syvällisintä, mihin kykenen. Ei se ilo tai ekstaasi, jota hetkittäin tunnen, eivätkä valastumisen ajoittaiset välähdykset vaan arkeni sälä, jonka kestän ja josta huolimatta jaksan kirjoittaa."

  -  Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

Ymmärsin kyllä Ithakan merkityksen aiemmin, mutta taisin sisäistää sen vasta viime päivinä. Harhailin hetken "mitäs jos" maailmassa pohtiessani kirjani julkaisua ja menestystä...seuraavaa kirjaa ja niin edelleen. Nyt palaan siihen, että on vain kirjoitettava, koska on vain pakko kirjoittaa. Tiesin sen alusta lähtien, mutta olin jo joutua harhaan. Ithaka on vain matka, joka minun on tehtävä itseni tähden, ja oletettava Ithakan olevan vain pahainen pikku kylä, jossa ei enää ole mitään aarteita löydettäväksi.