Kiitos ei

Murskavoitto vastustaville voimille. Palasin pojan kanssa neljän päivän  turnauksesta ja kirjoitustauolta.

Kuinka olin varautunutkaan ja tietäen todennäköisyydet - ja silti - täydellinen shokki avatessa sähköpostini. "Ei sovi kustannusohjelmaamme". Seuraava päivänä hieman pitemmin saatteluin: ei kiitos.

Ihminen on heikko kielteisille vastauksille. En osaa. En kelpaa. Ei minusta ole tähänkään. Kaikki työ ilman palkintoa.

En ole pystynyt kirjoittamaan ja mieleen on noussut ajatus, että kaikki oli tässä. Jaksaako edes kirjoittaa loppuun asti. Olen joka tapauksessa ylittänyt itseni kirjoitetun tekstin määrässä ja kärsinyt (joskin ajoittain nauttinut) kuukausi kaupalla.

Pakotan pakkoa

18.30 olen tämän riivatun koneen äärellä riivatun pääni kanssa kirjoittamassa.

Sama vaikka tulisi sanskritiksi tai saameksi, siansaksaksi. Kirjoitan

18.30

Puolitoista tuntia syödä juoda polttaa valmistautua

18.30

Sähköshokkitanssi pelottaa välinettä

Kuin suossa kuvitellen liikkumattani olevani uppoamatta enempää. Jos en koske siihen, se ei mene rikki.  Eikä riko minua. Arjessa on  monta tapaa olla tekemättä mitään. Ehkä joskus ennen ja muinoin olisi ollut helpompaa. Vien roskia erikseen pussi kerrallaan ja käyn tahallaan kaupassa kahdesti perättäin hakemassa kahta asiaa. Nettiä, pleikkaa. Poltan ja keittelen kahveja. Pyyhin pölyjä. Mitä ihmettä! Pyyhin pölyjä. Eihän sellaista ole tehty sen jälkeen kun lakanat jätettiin mankeloimatta.

Viitenä viime päivänä 445 sanaa. Toivottavasti ne olivat hyviä. kaiken arvoisia. En ole niitäkään lukenut. Juhannuksen jälkeisenä 17 päivänä vajaat 800 sanaa päivässä, yhteensä 14000 sanaa. Miksi kidutan itseäni näillä?

Ja silti kirjoitan koko ajan. Vatsani velloo kuin oksennustautia odotellessa. Pää ei kestä mitään tämän maailman ajatuksia, koska tunnen sen kirjoittavan. Se kertoo lauseita  ja virkkeitä, tekee kappaleita ja vihmoo kuin marraskuinen sade mietteitään ja tarinoitaan.

En vain pysty istumaan koneen ääreen, avaamaan wordia, laittamaan Radioheadia (ainoa oikea kirjoitusmusa; OK Computer) kuulokkeista valumaan ja pusertamaan ajatuksia sormiini sähkösokkitanssiksi, perättäisiksi sanoiksi, jotka muodostavat jotain jonka väline olen.

Välinettä pelottaa.

Tie Ithakaan on pitkä

Tämä on varmaan se mistä sanottiin "toivo, että tie Ithakaan on pitkä". Taisin vain unohtaa matkan varrella. Tie pitenee alituisesti tehdessäni matkaa vieden minua kuin pässiä narussa. Ajatukset ovat pakonomaisesti kirjoittamisessa, mutta teksti on hukassa. Niin myös uni.

Teen päätöksen lykätä saapumista perille. Pakko antaa periksi ja levätä. Aloitan uuden ohjelman palaten 300 sanaan päivässä.

Pettymys silti, mutta se on työstettävä voitoksi.

Plus 20 päivää – VVHH

"Tuijotan seinää. Jos saisin hieman lisää lääkitystä, saattaisinkohan kuvitella tuohon television sellaisilla metallisilla kiinnikkeillä ihan oikeasti. Olisiko sillä edes väliä. En edes katso televisiota, joskin täällä siitäkin on tullut jonkin sortin huvia ja ajankulua. Nyt kuva on kuitenkin valkoiseksi maalattu enkä enää jaksa kuvitelle siihen mitään ohjelmaa, vaikka ehdinkin aikaisemmin – kapinallisella hoitosuunnitelman vastaisella innolla piirtämään telkkarini kohtaan tussilla tv:n ääriviivat. Kannattiko, pelkkää sanomista siitäkin. Ehkä silti. Huoltomiehillä kestänee kuukausia tulla moinen korjaamaan ja laskukin tullee vasta hoitojakson päätteeksi kaikkien ilkeyksien summana. Tai sitten ne vain uhkailevat.

Olen täynnä lääkkeitä, niin että ehkä luulevat minun tulleen terveemmäksi, tai ainakin tunnottomaksi möhkäleeksi, joka on helppo hoitaa – siirtää syrjään. Täällä kun riittää tätä populaa jos jonkinlaiseen junaan. Saavat jatkuvasti tehdä lisätilauksia Pendolinolta tai sitten todellakin sanonnan mukaan meitä jää iso remmi asemalla.  Käymieni keskustelujen mukaan enemmän asemalle, koska hoitavilta loppuvat keinot ja kyvyt millä hoitaa potilaita, jotka pyytävät päästä sisään, kuten niitäkin, jotka eivät sisään tahdo.

Telkkarissani on särö, halkeama. Miksen huomannut sitä aiemmin vai oliko liian kiire piirtäessä vimmassani. Nyt näen sen selkeästi ja se alkaa häiritä. Olen täynnänsä lääkkeitä. Niiden tehtävänä on viedä tunteet. Vievät ne muutakin, kuten unet. Ja toisaalta ne tehoavat huonosti. Unet menevät, muisti pätkii, olen hidas ja kömpelö sekä fyysisesti, että älyllisesti. Sumeaa.

Tulin tänne, koska suunnittelin itsemurhaa – tai haudoin ainakin. Nyt en suunnittele mitään. Kumpi on parempi? Viisaammat vastatkoon, mutta ainakin edellä mainitussa on jotain tekemisen makua. En tiedä tai muista kaikkia lääkkeitä, joita minulle syötetään. Ruuan kanssa yksi, toinen satsi päivälliseksi ja loput illalla. Luulisi olevan tuolla määrällä fiini olo. Olen turtana lääkkeistä, luulevat saavuttaneensa jotain, mutta jonkin lääkkeen tai lääkkeiden – lääkärin ammattitaidottomuutta varmaankin – puuttuessa kykenen paljon enempään kuin uskovat tai toivovat, ja myös enempään kuin tänne tullessa. Ja tarkoitus on sanoa enempään – ei parempaan. Olen fyysis-psyykkinen kehitysvammainen ilman apuvälineitä; tärkeimmät elämässäni yleensä käyttämäni aseet ovat hiotut tylsiksi.

Joku huutaa käytävässä, niin että jos olisin täällä toista päivää, uskoisin nyt käyvän todella pahasti. Kuulostaa kuitenkin siltä, ettei Tervolle maistu päivälääke. Toisaalta harvoin noihin huutoihin edes reagoi.  …missä olinkaan. Niin telkkarini on rikki, tai siinä on särö. Harmi. Muuten tykkään sitä katsella, mutta se särö vie kaiken huomion eikä mielikuvitukseni millään riitä siirtämään sitä syrjään.

13.32 Lounas tarjoillaan kohta. En edes koulun tylsimmillä tunneilla odottanut näin suurella intohimolla ruokaa. En edes välitä ruuasta. En ole mikään kulinaristi, ja vaikka olisin, täällä se valuisi hukkaan, jos ei kyllä ruuassa mitään valittamista ole, paitsi ettei se kovin hyvää ole eikä minulla ole koskaan nälkä. Silti ruokailu on edelleen suuri tapahtuma, joka vipuaa tämän huoneen seiniä saranoiltaan. Jotain.

Ovat siis vieneet unen ja ruokahalun. Ja halun. Niillä lääkkeillä. Ja sen vähän älyn, muistin, ja jos muistaisin niin paljon muutakin. Tilalle on istutettu katkeruus, epäilys kaikkea kohtaan ja halu paeta – joskaan sen eteen ei tällä lääkityksellä jaksa tehdä mitään. Jälkikäteen tulisin silti suunnattomasti ihmettelemään olenko todella ollut näin hullu ja voinko ihmistä todella kohdella näin sekä sitä miksi en vain yksinkertaisesti hakannut päätäni seinään riittävän monta kertaa päästäkseni lopullisesti pois. Viime vuonna kuulemma kävi kerran niin. Toisaalta en usko oikeastaan ketään tai mitään, mitä täällä kuulen, oli kertojana potilas, hoitaja tai lääkäri.

 13.54 Ihan kohta ruoka. Jos minulla olisin kynä ja paperia, niin varmaan pitäisin kirjaa samaan tyyliin kuin nyt ajatuksissani ja hieman laajamittaisemminkin. Ehkä jotain hajatelmia, runoja kenties. Joskaan en tiedä, nämä lääkkeet. Tuntuu kuin pääni painaisi sata kiloa ja kaikki ajatukseni vilisisivät entisaikojen tehdasvaltakunnan megalomaanisen tehtaan (sellaisen joita on unissa ja fantasiaelokuvissa) suuren hammasrataskoneiston alusta loppuun rataston pyöriessä järkyttävällä yliteholla ja ajatusten syntyvän alkupäässä aloittaen elämän ja kuoleman kamppailunsa hammasrattaita vastaan ja vain ne, jotka selviävät tuon pirullisen miinakentän lävitse löytävät minun tietoisuuteeni. Ja aivan kuin tietäisin ja tajuaisin tämän kaiken vallan hyvin. Onhan moni sanonut eri variaatioin tyhmän olevan hyvä olla, kun ei sitä itsekään tajua. No, minä tajuan ja se vasta iskee vasten tajuntaa. Ja toisaalta ehkä en jaksaisi käyttää tajuntaani mihinkään. Ei sillä, että minulla olisi siihen juuri tällä hetkellä mitään välineitäkään. VVHH."

  -  V.S. Paavolainen

 

Kirjoitusmöykky - optimismismi johtaa järjellä aina pessimismiin

Tiesin tässä käyvän näin. Kuinka järjettömän typerä lausahdus! Jos olisin tiennyt oikeasti, olisin tietenkin sen jollain muotoa koettanut estää – nyt uin suoraan verkkoon. Jos ikinä elämä yllättää jollain iloisella asialla on parempi pitää suu supussa. Hyvät uutiset kannattaa salata ja lukita jonnekin arkistoon salassa pidettäväksi seuraavaksi seitsemäksikymmeneksi vuodeksi - aivan kuin ilkeiden saastaisten rikosten oikeudenkäyntipöytäkirjat – jotteivät tahraa elämän tulevaa kulkua.

Ei mennyt viime päivityksestä sekuntia kauempaa, kun sain tuta mitä on kun toitottaa maailmalla kaiken olevan helppoa. Ei ole enää sanoja – katosivat. Ehkä karkasivat päivityksen myötä nettiin, kun niin ilostelin ja kehuskelin. Seuraavaksi lakkasi toimimasta netti. Ehkä siksi jotta en voisi ottaa sanoja takaisin ja perua kaikkea. Toisaalta sanovat ettei sieltä mitään takaisin saa. Missä se edes on? Netti. Ja minkä näköinen. Ei ole harmainta hajuakaan. 

Toivottomuus ja avuttomuus. Ei ole mitään säälittävämpää. Ajatus kirjoittamisesta polttaa sisällä syövyttävän hapon lailla, mutta en pysty kirjoittamaan. Muuta kuin tällaista jauhantaa. Toimimaton netti syö samanveroisesti ja estää vähätkin onnistumiset, koska ajatus ei jätä rauhaan. Diagnoosi: nettiriippuvainen. Hoitokeino: uusi mokkula, heti. Ihan sama mitä maksoi tai onko varaa. Diagnoosi: kirjoittamismöykky ylävatsassa, aavistuksen vasemmalla alimmaisten kylkiluiden tuntumassa. Ei ole arka koskettaessa. Arka aina ajatuksen syntyessä. Potilas kokee polttavaa painetta sisällään, mutta ei saa sitä ulos.  Kuin oksennustauti ilman oksennusta. Hoito: Ota kirja ja lue. Tämä on toiminut potilaan mukaan aiemmin.

Ensimmäinen kirja pinosta. Luen kappaleen pari ja ohjeet parantumiseen löytyvät välittömästi.

       ”Joskus pieni muutospönkkä johtaa uuden näkökulman avautumiseen. Kun minä ryhdyn kirjoittamaan, roikotan usein savuketta suupielessäni. [ ] On tehtävä jotain, mitä ei tavallisesti tee.”

    -         Natalie Goldberg, Luihin ja Ytimiin

Natalie ehdottelee naisten vaatteita, stetoskooppeja, ystävän nahkatakkia. Mitä tahansa. Kokeillaan. Istun vaikka karvalakki päässä loppuviikon vaikka onkin helteitä luvannut.

Paha tunne liiasta helppoudesta

Paha tunne, tyhjä tunne. Ei hyvä.

Tämä tuntuu kuitenkin liian helpolta. En oikeasti kuvitellut parissa kuukaudessa kirjoittavani paria kymmentä sivua ja nyt olen sen moninkertaisesti ylittänyt. Yöunet ovat menneet paikotellen, mutta väsymyksellä ei tunnu olevan merkitystä kirjoittamisen suhteen. Päivät voivat mennä oudossa horkassa, jossa oksentaa ajatellessakin kirjoittamista ja silti koko ajan jokin kumma voima yrittää pakottaa kirjoittamaan myös päivisin kun siihen ei ole aikaa. Itse vavisen kuin marraskuun lopun pakkasilla puissansa epätoivoisesti viimeisillä hengenvedoillaan roikkuvat huurteiset lehdet kevyessä tuulessa.

Ja silti. Kun istun alas ja huokaan kerran. Alkaa sormieni tanssi kaoottisen epäsovinnaisella mukakymmensormijärjestelmällä soittaa sanoja vyöryttämällä  niitä ruudulle kuin minua ei olisikaan.

Tämä on ehkä seitsemäs kerta kun olen täysin vakuuttunut, että kirjoittamani teksti on takuu varmasti täyttä paskaa eikä kelpaisi luettavaksi edes Kelan toimistolla jonottaessa jossain viidentenä kymmenentenä jonossa jolloin ajantappamiseen kelpaisi mikä tahansa. Tekstin eteen pitäisi vuotaa kyyneliä ja verta? Pyyhkiä jatkuvasti lauseita, kappaleita ja lukuja pois. En tee niin enkä tunne tarvetta.  No, itketty on. Kyllä.

Ja silti. Jos se on näin niin kai sen on oltava. Tiesin, että minun on kirjoitettava tämä itselleni, mutta sitten jostain kasvoi - osittain olosuhteista jotka muuttuivat - halu/tarve/lähes pakko sille että tämä julkaistaisiin. En kestä jos en saa palautetta, HETI. Kuka antoi kustantajille luvan odotuttaa kaikkia wanna-be-kirjailijoita puoli vuotta...

Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä (jatkoa)

Tämä voisi olla kirjan alku. Kaksi ensimmäistä lukua. Tai sitten muutan järjestystä. Olen kirjoittanut niin, että kaikki luvut voidaan sijoittaa ennen loppuviimeistelyä mihin tahansa paikkaan. Paitsi Nollahetki.Peruuttamaton. Siitä on aloitettava.

"Nollahetki. Peruuttamaton.

Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten, selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaa. Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren jumalallisen tuomioistuimen edessä.

Oveen koputetaan laiskasti kahdesti. Kuluu pitkään eikä kukaan tule sisään. Ihmettelen, yleensä hoitajat tulevat lähes ennen kuin olen ehtinyt reagoida jonkun koputtaneen. Jälleen kaksi koputusta. Hieman kovemmin, mutta laiskasti, ilman todellista päättäväisyyttä aivan kuin ei olisi niin väliäkään vastaako kukaan. Kuin asia tai ihminen ei olisi tärkeä. Vastaan: sisään! Vähintään samalla välinpitämättömyydellä. Sisään valuu nelikymppinen pulleahko tavallinen mies tylsässä tuulitakissaan mutisten nimensä, joka on helpompi unohtaa kuin rekisteröidä millään muotoa. Ojentaa kirjelmän mumisten edelleen jotain. Luen käräjäoikeuden selostuksen vaimoni avioeroanomuksesta hiljalleen sivu sivulta. Mies seisoo vieressäni. Luen paperin toiseen kertaan aivan kuin en olisi tätä osannut odottaa. Kaksi viikkoa aikaa valittaa, ettei avioeroa julistettaisi tuomituksi. Mietin mitähän pitäisi keksiä, jotta eroa ei tuomittaisi: "en se ollut minä!" Tai: "en oikeasti tarkoittanut sitä". Kenties: "vaimoni ei ymmärrä mitä tekee". Tuijotan edelleen paperia. Nyt enää lukematta. Vain tuijottaen. Mies vaivaantuu vierelläni ja mutisee: "tiedoksiannettu, ei vaadi toimenpiteitä". "Tuomio julistetaan neljäntoista päivän kuluttua". "Ei, öhm, hyvää päivän jatkoa". Ja mies poistuu jättäen oven auki. Päivän jatkoa, HYVÄÄ PÄIVÄN JATKOA! Ellen olisi täysin lamaantunut, olisin syöttänyt paperit tuolle miehelle. Hyvää päivän jatkoa? Ja ovi auki.

Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä

Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän.

Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin, rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna. Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen – voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana, yksi teko, tekemättä jättäminen.

Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin.

8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä. Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis. Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto! Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin – jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta. Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan poistettua.

Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. Siirrän tupakan vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta tule mitään.

Peruutan autolla pihasta laskien eilisiä juomisia tavalla, joka on minulle jostain syystä välttämätön, vaikka tiedän kusettavani itseäni todella rankasti. Neljä taisi mennä ennen kuin käväisin paikallisessa ja siellä varmaankin neljä tai viisi pitkää ja kotona loput ostamistani kahdesta kasipackista. Sehän tekisi somasti kuusitoista plus kaksi kertaa kaksi kolmen verran eli kaksikymmentäkaksi, mutta pari oli ulkona, joten tasan. Paitsi baarissa taisi pari jäädä vajaiksi väljähtyessä ja ehkä pari kaadoin kotona joten sanotaan kuusitoista. Aloitin heti neljältä, joten kahdeksan tuntia kahteentoista ja sitten kahdeksaan ja vähän päälle. Tunti per puteli joten eiköhän se ole ihan ok. Huoltsikan kohdalla teen pikaisen päätöksen ostaa kuitenkin jo yhden kahdeksikon. Olen tuttu täällä ja yleensä samoissa merkeissä: tupakkaa ja olutta. Voisin tietenkin nähdä vaivaa ja selitellä illan pelillä tai lomakrapulalla tai muuta vastaavaa, mutta miksi ihmeessä. Olen varma, että nykyiset valheet riittävät tällä erää niin hyvin, ettei tarvitse tuntemattomille valehdella jollei ole pakko – ja täällä ei ole. Minulla on rahat ja valta. Olen asiakas ja siksi kuningas ja jos eivät kysele keissin jälkeen, vaikka näkevätkin olevan kunnossa, jossa pitäisi jättää myymättä, niin miksi sitten nyt. Laitan kahdeksikon tiskille enkä edes katso myyjää. 

– Emme voi myydä ennen yhdeksää, kuuluu kuitenkin myyjän tiukka komento. 

– Voi paskat! livahtaa suustani. Luulisi tällä kokemuksella osaavan perusasiat. Tilanne on ärsyttävä, ehkä jopa nolo, vaikka en varsinaisesti ole johonkin aikaan ollut kiinnostunut kyseisen sanan olemassaolosta. Ehkä se on tämä lumen ja auringon hohtava valoisuus, joka paljastaa jotain jota en nyt pysty kätkemään. Haluan olutta, en odottaa. Ja kuka meni määräämään, että suomalaisessa alkoholipolitiikassa ja kulttuurissa kaikki paskaakin paskemmat asiat on sallittuja, mutta aamulla ei saa juoda. No, lakeja ei muuteta juuri tässä ja nyt vaan kaivataan ratkaisuja. Vaihtoehtoja tuntuisi olevan kolme: ostaa ykköstä (jostain syystä se ei sisällä alkoholia, vaikka kaikki tietävät sen toimivan samalla mekanismilla), odottaa kolmosta tai pärjätä ilman. Tässä seisoessani ja myyjän kysellessä saisiko olla jotain muuta, on kolmosvaihtoehto sivuutettu, koska stressi herättelee alkoholin puutteen määräämänä päätäni särkemään. Pari askia tupakkaa, tavallista. Maksan ja samalla kiemurtelen itseni jotenkin hakemaan hyllystä kolme ykköstä maksaen ne kassalla tuskin edes vilkaisten kassaa tai maksupäätettä. Olen nöyryytetty, mutta tiedän, että se menee hetkessä ohi, koska olen ylittänyt riittävän monia raja-aitoja, jotta edes osaisin itse luokitella itseni normaaliksi.

Lähden jatkamaan ajoani töihin avaten pulloja tiuhaa tahtia. Ykkösessä on pari huonoa puolta. Maku ei ole yksi. Yksi on se juomisen määrä ja toinen luonnollisesti se, että sen on myös päästävä ulos jättäen sisään vain rauhansa, jonka se alkoholissaan kantaa. Muutoin ykkönen on aliarvostettu – se hoitaa krapulan poiston ja tarvittaessa humalankin ihan mukavasti. Ihmiset ovat tyhmiä, kun eivät ymmärrä simppeliä matematiikkaa. 2,7 vs 4,7. Sehän on kuusikymmentä prosenttia tehoa ja ihmiset kehtaavat haukkua litkuksi. Ihan hoitaa tehtävänsä tarvittaessa. Saavun työpaikan pihaan hieman ennen yhdeksää, joten olen käytännössä ajoissa. Käyn huoneessani vain laittamassa koneen päälle ja lampsin samoin tein alakertaan ja otan koneessa hapollista vettä – täytyy pitää huolta nestetasapainosta. Juotuani ahnain kulauksin puolet pullosta mene alakerran lounasruokalaan.

– Huomenta! Mitäs sinulle? huikkaa tyttö tiskin takana.

– Samaa, samaa.

 – Otatko sämpylän vai kolmioleivän?

- Laita sämpylä.

– Sämpylä ja kahvi, neljä euroa.

– Taidankin tulla ihan kohta santsailemaan, tuli valvottua eilen sen verran lahjakkaasti.

Maksan ja moikkaan. Olemme tehneet hyvän diilin ravintolan pitäjän kanssa. Kahvi on 1,20€, mutta maksan kaksi euroa aamulla ja kaksi lounaalla ja voin santsata niin usein kuin haluan. Mukava tyttö muutenkin. Lampsin takaisin huoneeseen, jossa kone onkin ehtinyt lämmetä käyttövalmiuteen. Ei kun töihin."

   -   V.S. Paavolainen

Lomiltapaluu

Lomilta on palattu vaihtelevin tunnelmin. Ensimmäinen kirjoituspäivä oli samaa puuroa kuin ennen kirjoituslomaa. Huolestuin jo pahemman kerran. Toisena päivänä päätin tehdä taas juuri niin kuin olin päättänyt olla tekemättä: palasin pahimpiin paikkoihin. Tuloksena täydellisen helppoa kirjoitustyöskentelyä 2-4 tuntia illassa ja päivätavoite rikki heittämällä. Kolikon toisena puolena levottomat lyhyet unet ja tunne koko elämänhallinnan karkaamisesta. Ja nyt olen poikki.

Päätin etten kirjoita tänään, mutta on pakko myöntää itselle, että tämän kirjoittaminen on lähinnä sormien veryttelyä seuraavaa paria tuntia varten. Se ei vedä luokseen vaan tuntuu pikemminkin kuin se työntäisi sisään.

Ps. Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" on hiukan paljoista sanoista huolimatta loistava (ehkä jopa ehdoton) kirja, vaikken ihan ole vielä lopussa itsekään.

Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä (jatkoa)

"Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän.

Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin, rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna. Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen – voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana, yksi teko, tekemättä jättäminen. 

Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin. 

8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä. Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis. Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto! Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin – jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta. Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan poistettua.

Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. Siirrän tupakan vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta tule mitään.

Peruutan autolla pihasta laskien eilisiä juomisia tavalla, joka on minulle jostain syystä välttämätön, vaikka tiedän kusettavani itseäni todella rankasti. Neljä taisi mennä ennen kuin käväisin paikallisessa ja siellä varmaankin neljä tai viisi pitkää ja kotona loput ostamistani kahdesta kasipackista. Sehän tekisi somasti kuusitoista plus kaksi kertaa kaksi kolmen verran eli kaksikymmentäkaksi, mutta pari oli ulkona, joten tasan. Paitsi baarissa taisi pari jäädä vajaiksi väljähtyessä ja ehkä pari kaadoin kotona joten sanotaan kuusitoista. Aloitin heti neljältä, joten kahdeksan tuntia kahteentoista ja sitten kahdeksaan ja vähän päälle. Tunti per puteli joten eiköhän se ole ihan ok. Huoltsikan kohdalla teen pikaisen päätöksen ostaa kuitenkin jo yhden kahdeksikon. Olen tuttu täällä ja yleensä samoissa merkeissä: tupakkaa ja olutta. Voisin tietenkin nähdä vaivaa ja selitellä illan pelillä tai lomakrapulalla tai muuta vastaavaa, mutta miksi ihmeessä. Olen varma, että nykyiset valheet riittävät tällä erää niin hyvin, ettei tarvitse tuntemattomille valehdella jollei ole pakko – ja täällä ei ole. Minulla on rahat ja valta. Olen asiakas ja siksi kuningas ja jos eivät kysele keissin jälkeen, vaikka näkevätkin olevan kunnossa, jossa pitäisi jättää myymättä, niin miksi sitten nyt. Laitan kahdeksikon tiskille enkä edes katso myyjää.  

– Emme voi myydä ennen yhdeksää, kuuluu kuitenkin myyjän tiukka komento. 

– Voi paskat! livahtaa suustani. 

Luulisi tällä kokemuksella osaavan perusasiat. Tilanne on ärsyttävä, ehkä jopa nolo, vaikka en varsinaisesti ole johonkin aikaan ollut kiinnostunut kyseisen sanan olemassaolosta. Ehkä se on tämä lumen ja auringon hohtava valoisuus, joka paljastaa jotain jota en nyt pysty kätkemään. Haluan olutta, en odottaa. Ja kuka meni määräämään, että suomalaisessa alkoholipolitiikassa ja kulttuurissa kaikki paskaakin paskemmat asiat on sallittuja, mutta aamulla ei saa juoda. No, lakeja ei muuteta juuri tässä ja nyt vaan kaivataan ratkaisuja. Vaihtoehtoja tuntuisi olevan kolme: ostaa ykköstä (jostain syystä se ei sisällä alkoholia, vaikka kaikki tietävät sen toimivan samalla mekanismilla), odottaa kolmosta tai pärjätä ilman. Tässä seisoessani ja myyjän kysellessä saisiko olla jotain muuta, on kolmosvaihtoehto sivuutettu, koska stressi herättelee alkoholin puutteen määräämänä päätäni särkemään. Pari askia tupakkaa, tavallista. Maksan ja samalla kiemurtelen itseni jotenkin hakemaan hyllystä kolme ykköstä maksaen ne kassalla tuskin edes vilkaisten kassaa tai maksupäätettä. Olen nöyryytetty, mutta tiedän, että se menee hetkessä ohi, koska olen ylittänyt riittävän monia raja-aitoja, jotta edes osaisin itse luokitella itseni normaaliksi."

  -  V.S. Paavolainen