Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä (jatkoa)

Tämä voisi olla kirjan alku. Kaksi ensimmäistä lukua. Tai sitten muutan järjestystä. Olen kirjoittanut niin, että kaikki luvut voidaan sijoittaa ennen loppuviimeistelyä mihin tahansa paikkaan. Paitsi Nollahetki.Peruuttamaton. Siitä on aloitettava.

"Nollahetki. Peruuttamaton.

Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten, selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaa. Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren jumalallisen tuomioistuimen edessä.

Oveen koputetaan laiskasti kahdesti. Kuluu pitkään eikä kukaan tule sisään. Ihmettelen, yleensä hoitajat tulevat lähes ennen kuin olen ehtinyt reagoida jonkun koputtaneen. Jälleen kaksi koputusta. Hieman kovemmin, mutta laiskasti, ilman todellista päättäväisyyttä aivan kuin ei olisi niin väliäkään vastaako kukaan. Kuin asia tai ihminen ei olisi tärkeä. Vastaan: sisään! Vähintään samalla välinpitämättömyydellä. Sisään valuu nelikymppinen pulleahko tavallinen mies tylsässä tuulitakissaan mutisten nimensä, joka on helpompi unohtaa kuin rekisteröidä millään muotoa. Ojentaa kirjelmän mumisten edelleen jotain. Luen käräjäoikeuden selostuksen vaimoni avioeroanomuksesta hiljalleen sivu sivulta. Mies seisoo vieressäni. Luen paperin toiseen kertaan aivan kuin en olisi tätä osannut odottaa. Kaksi viikkoa aikaa valittaa, ettei avioeroa julistettaisi tuomituksi. Mietin mitähän pitäisi keksiä, jotta eroa ei tuomittaisi: "en se ollut minä!" Tai: "en oikeasti tarkoittanut sitä". Kenties: "vaimoni ei ymmärrä mitä tekee". Tuijotan edelleen paperia. Nyt enää lukematta. Vain tuijottaen. Mies vaivaantuu vierelläni ja mutisee: "tiedoksiannettu, ei vaadi toimenpiteitä". "Tuomio julistetaan neljäntoista päivän kuluttua". "Ei, öhm, hyvää päivän jatkoa". Ja mies poistuu jättäen oven auki. Päivän jatkoa, HYVÄÄ PÄIVÄN JATKOA! Ellen olisi täysin lamaantunut, olisin syöttänyt paperit tuolle miehelle. Hyvää päivän jatkoa? Ja ovi auki.

Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä

Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän.

Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin, rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna. Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen – voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana, yksi teko, tekemättä jättäminen.

Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin.

8.23. Ei paha. Myöhässä, mutta selitettävissä. Ohitettavissa, sivuutettavissa. Kuten aina tässä vaiheessa iskee päänsärky ja kuvotus. Tästä ei kestä kauaa siihen, että tärisen kuin talvipakkasilla mielestään seksikkäästi pukeutunut huorahtavasti naamansa maalannut teinityttö odottamassa jossain Siwan nurkalla frendiään. Turhat koukerot pois siis. Jääkaapissa ei ole ainuttakaan. Ja keittiön pöydillä vain tyhjiä. Hitto! Astelen kävellessä jalkaani ahtamissa hieman resuisissa farkuissa paljasjaloin ulkorappusille. Hetken jäinen betonitasanne kirpaisee, mutta alkaa lopulta tehdä enemmänkin miehisen olon – uros, taistelija. Arvasinhan! Lumihangessa lepää tyhjien tölkkien seassa yksi puolinainen ja toinen aivan avaamaton. Jätän parhaan viimeiseksi ja kiskaisen puolikkaan kurkusta sytyttäessäni tupakan ja syljen isoimmat jäähileet hankeen. Poltan tupakan ja tyhjennän täyden tölkin – jääkylmän hileisen joka aamuisen lääkkeeni. Tosin joka aamu se ei ole jäähileinen vaan satunnaisesti jäässä ja sulatettava, lämmin, kerran jopa kuuma löytäessäni ainokaiseni edelleen lämpimänä olevan saunan kiukaan reunalta. Tärkeintä ei ole maku tai koostumus vaan kipu – siis jotta se saadaan poistettua.

Laahustelen takaisin sisään sytyttäen toisen tupakan. Kuljen suoraan vessaan ja yritän piilotella itseäni peililtä. Siirrän tupakan vasempaan käteeni ja laitan kylmähköä vettä valumaan painaen samalla pääni altaan päälle kastaen kädellä vettä pääni päälle ja hieroen sitä niskaani samalla heräten hieman. Nostan pääni ja suljen silmäni juuri ennen kuin nousevat peilin tasolle antaen kylmän veden valua pitkin hiuksiani pokilleni ja otsaani pitkin kulmilleni ja nenälle, josta pyyhin kutittavat tipat pois. Otan pitkät savut ja heitän vielä pari kauhallista kädelläni kasvoilleni. Otan harjan ja pikaisesti pesaisen hampaani. Valmis? Menoksi. Käyn vielä keittiön kautta vilkaisemassa mikroa: 8.31. Puntaroin autolle kävellessä pärjäänkö ilman vai onko käytävä ostamassa pari, jotta jaksaa kahlata päivän lävitse. Muuten ei ole ongelmia, mutta eilinen saattaa alkaa kuvottamaan ja tuolloin ei työnteosta tule mitään.

Peruutan autolla pihasta laskien eilisiä juomisia tavalla, joka on minulle jostain syystä välttämätön, vaikka tiedän kusettavani itseäni todella rankasti. Neljä taisi mennä ennen kuin käväisin paikallisessa ja siellä varmaankin neljä tai viisi pitkää ja kotona loput ostamistani kahdesta kasipackista. Sehän tekisi somasti kuusitoista plus kaksi kertaa kaksi kolmen verran eli kaksikymmentäkaksi, mutta pari oli ulkona, joten tasan. Paitsi baarissa taisi pari jäädä vajaiksi väljähtyessä ja ehkä pari kaadoin kotona joten sanotaan kuusitoista. Aloitin heti neljältä, joten kahdeksan tuntia kahteentoista ja sitten kahdeksaan ja vähän päälle. Tunti per puteli joten eiköhän se ole ihan ok. Huoltsikan kohdalla teen pikaisen päätöksen ostaa kuitenkin jo yhden kahdeksikon. Olen tuttu täällä ja yleensä samoissa merkeissä: tupakkaa ja olutta. Voisin tietenkin nähdä vaivaa ja selitellä illan pelillä tai lomakrapulalla tai muuta vastaavaa, mutta miksi ihmeessä. Olen varma, että nykyiset valheet riittävät tällä erää niin hyvin, ettei tarvitse tuntemattomille valehdella jollei ole pakko – ja täällä ei ole. Minulla on rahat ja valta. Olen asiakas ja siksi kuningas ja jos eivät kysele keissin jälkeen, vaikka näkevätkin olevan kunnossa, jossa pitäisi jättää myymättä, niin miksi sitten nyt. Laitan kahdeksikon tiskille enkä edes katso myyjää. 

– Emme voi myydä ennen yhdeksää, kuuluu kuitenkin myyjän tiukka komento. 

– Voi paskat! livahtaa suustani. Luulisi tällä kokemuksella osaavan perusasiat. Tilanne on ärsyttävä, ehkä jopa nolo, vaikka en varsinaisesti ole johonkin aikaan ollut kiinnostunut kyseisen sanan olemassaolosta. Ehkä se on tämä lumen ja auringon hohtava valoisuus, joka paljastaa jotain jota en nyt pysty kätkemään. Haluan olutta, en odottaa. Ja kuka meni määräämään, että suomalaisessa alkoholipolitiikassa ja kulttuurissa kaikki paskaakin paskemmat asiat on sallittuja, mutta aamulla ei saa juoda. No, lakeja ei muuteta juuri tässä ja nyt vaan kaivataan ratkaisuja. Vaihtoehtoja tuntuisi olevan kolme: ostaa ykköstä (jostain syystä se ei sisällä alkoholia, vaikka kaikki tietävät sen toimivan samalla mekanismilla), odottaa kolmosta tai pärjätä ilman. Tässä seisoessani ja myyjän kysellessä saisiko olla jotain muuta, on kolmosvaihtoehto sivuutettu, koska stressi herättelee alkoholin puutteen määräämänä päätäni särkemään. Pari askia tupakkaa, tavallista. Maksan ja samalla kiemurtelen itseni jotenkin hakemaan hyllystä kolme ykköstä maksaen ne kassalla tuskin edes vilkaisten kassaa tai maksupäätettä. Olen nöyryytetty, mutta tiedän, että se menee hetkessä ohi, koska olen ylittänyt riittävän monia raja-aitoja, jotta edes osaisin itse luokitella itseni normaaliksi.

Lähden jatkamaan ajoani töihin avaten pulloja tiuhaa tahtia. Ykkösessä on pari huonoa puolta. Maku ei ole yksi. Yksi on se juomisen määrä ja toinen luonnollisesti se, että sen on myös päästävä ulos jättäen sisään vain rauhansa, jonka se alkoholissaan kantaa. Muutoin ykkönen on aliarvostettu – se hoitaa krapulan poiston ja tarvittaessa humalankin ihan mukavasti. Ihmiset ovat tyhmiä, kun eivät ymmärrä simppeliä matematiikkaa. 2,7 vs 4,7. Sehän on kuusikymmentä prosenttia tehoa ja ihmiset kehtaavat haukkua litkuksi. Ihan hoitaa tehtävänsä tarvittaessa. Saavun työpaikan pihaan hieman ennen yhdeksää, joten olen käytännössä ajoissa. Käyn huoneessani vain laittamassa koneen päälle ja lampsin samoin tein alakertaan ja otan koneessa hapollista vettä – täytyy pitää huolta nestetasapainosta. Juotuani ahnain kulauksin puolet pullosta mene alakerran lounasruokalaan.

– Huomenta! Mitäs sinulle? huikkaa tyttö tiskin takana.

– Samaa, samaa.

 – Otatko sämpylän vai kolmioleivän?

- Laita sämpylä.

– Sämpylä ja kahvi, neljä euroa.

– Taidankin tulla ihan kohta santsailemaan, tuli valvottua eilen sen verran lahjakkaasti.

Maksan ja moikkaan. Olemme tehneet hyvän diilin ravintolan pitäjän kanssa. Kahvi on 1,20€, mutta maksan kaksi euroa aamulla ja kaksi lounaalla ja voin santsata niin usein kuin haluan. Mukava tyttö muutenkin. Lampsin takaisin huoneeseen, jossa kone onkin ehtinyt lämmetä käyttövalmiuteen. Ei kun töihin."

   -   V.S. Paavolainen