Puistossa

Kun tien kulkee puistikon ohi en mahda yleensä itselleni mitään. Puistikon ollessa keskellä tietä tilanne on jo toivoton. Pakko istuutua, penkille, puunoksalle tai kivelle. Ihan sama. Toisten kanssa kulkiessa saattaa tulla ongelmia, koska kaikki eivät istu puistoissa. Nyt istumme, koska vaimollanikin on syy.

Olemme puistossa keskellä kauneinta Pariisin kevätpäivää - tai mistä minä tiedän onko se kaunein - mutta kaunis kuitenkin. Olemme lomalla - ja muutamme. Jos olisin joskus kuvitellut viikonloppuloman, jonka aikana joudutaan yhtäkkiä muuttamaan "hotellia" kesken kaiken olisin varmasti nauranut silmät soikeana. Nyt hymyilen rauhaisana kuunnellen lintujen viserrystä lempeässä hetkittäin polttavassakin paisteessa.

Kirjoitan jotain muistivihkooni, mutta nyt ei ole runon aika, on liian väsynyttä. Laitoin lukukirjani matkalaukkuun enkä jaksaisi kaivaa niitä, vaikka Nokian ystäväni Skiftesvik ehtikin käyntiin kivasti - no toisaalta Pohjanmaalaistarinat keskellä Pariisin kevättä eivät ehkä toimisi. Kauhon reppuni monia taskuja ja käteeni tarttuu Coelhon Zahir. Minun piti lukea se sitten joskus, kun kerran omaksi ostin. Säästellä. En halunnut kuitenkaan mukaan kirjastonkirjoja hukkumaan, joten hätäpäissäni otin sen mukaan. Onneksi sain Skiftevikin, niin ei tarvinnut Zahiria tuhlata. Vaan kuinkas kävi. Laiskuuuttani avaan Zahirin.

Kirja aukeaa kiittäen Mariaa ja lainaten sitten yhtä lempipätkääni Raamatusta. Suosikkini se on  varmaankin siksi, että tunnen aina oleva se yksi, hukassa, mustalammas.

"Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen."
Evankeliumi Luukkaan mukaan 15:4

On niin lohdullista, että perääni katsotaan minne sitten keksinkin tyhjäpäisyyttäni mennä.

Nyt en ole kuitenkaan hukassa, joskin toisen varassa, koska tiedän vain olevani matkalla Rue de Clichy 161:stä, johonkin ranskalaiselta kadunnimeltä kuulostavaan paikkaan, joka on lähellä. En ehkä ole hukassa (ellei vaimoni tietämättään ole), mutta silti riippuvainen toisesta. Mutta puistossa on hyvä olla ja tarkata ihmisiä. Niitä parrakkaita peruspuistikkojuoppoja, kyllä, niitä on täälläkin, ja työmiehiä lounaalla ahnaasti kiskoen puolikkaita oluttölkkejään. En enää ihmettele mitään  edellisessä "hotellissa" näkemääni näiden rakennusmiesten jälkeen. Lapsia, huutoja ikkunoista viereisiltä taloilta ja yksittäisiä hiljaisia lounastelijoita. Eniten rakastan katsoa noita arkajalkoja kuinka heidän aivonsa käyvät kuumana askeleiden hiljentäessä tahtia ja katseen tavoitellessa jotain jonka pitäisi kertoa heille mihinkä paikkaan heidän tulisi istua. Tuttu tunne, vaikka puistoissa istunkin

Sanat olivat Raamatusta

Heti kuin vahvistuksena alulle tiedän tietämättäkin olevani oikealla tiellä. Sateenkaaren aarre.

- Missä sinun aarteesi on, siellä on myös sydämesi. Sanat olivat Raamatusta.
   - Paulo Coelho, Pyhiinvaellus

Tässä vaiheessa kaiken kokemani jälkeen olen oppinut etsimään merkkejä ja luottamaan enteisiin. Aarre on arvoitus, sillä niin on sydänkin. Kuka sen auki selittäisi? Sydän viitannee kuitenkin varmuuteen ja rauhaan. Sydän merkitsee, sillä on voimaa ja valtaa muuta kehoa enemmän. Sydän on jotain suurempaa, sillä on valta ja voimaa tehdä ihmeitä. Jos sydän loukkaantuu, voi se viedä järjen.