Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä
Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up!
Don’t sleep your life away! Muu,
muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your
life away! Kuin tuntitolkulla. Tartun
nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun
perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka
aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä
jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.
Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen
kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään,
väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat
laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen
kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä
elän.
Jokapäiväinen ihme nostaa minut ylös sängystä. Kello? Niin,
rikki, katki, poikki ja palasina. Se oli minulle rakas; lahja lapsuudesta, joka
tosiaan oli lehmä, joka ammui ja kilinkolisteli huutaen hereille. Lehmä, jonka
suun olin tukkinut lapsuuden lempijoukkueeni kovin puhki kuluneella
rannerätillä. Olin herännyt tai ollut heräämättä tuohon mylvinään 7832 aamuna.
Rakentaminen ottaa aikansa ja säilyttäminen – ehjänä pitäminen, käyttäminen –
voi kestää vuosia. Silti kaikki on ylen helppoa hajottaa hetkessä. Yksi sana,
yksi teko, tekemättä jättäminen.
Otan tuhkakupista puoliksi poltetun tupakan ja sytytän sen
istuessani vielä sängyn laidalla. Vihaan polttaa, mutta on myönnettävä sen
lisäksi, että poltan kuin korsteeni, aamun ensimmäisen olevan jotenkin
taivaallinen. Tulipesän ihana poltteen rahina. Kuin elokuvien huumekohtauksista
tutusti tunnen lämpimän savun lipuvan keuhkojeni perukoille kuin käsi naisen
erogeenisille alueille. Syke, sydän. Vereen. Lämmintä kihelmöivää tykytystä
kehossani. Pidätän pitkän imaisun sisääni saattamaan saastaa, joka nyt tuntuu
lämpimältä ja turvalliselta kuin kohtu. Tulipesästä noussut savu kiemurtelee
leijuen taianomaisesti edessäni. Pidätän vielä hetken ennen kuin puhallan
lämpimän turvan ulos hajottamaan taianomaisuuden kaiken sekoittuessa tasaiseksi
haisevaksi tupakansavuksi. Nousen katsomaan mikron kelloa polttaen lopun
katalasta pötkylästä, jonka tumppaan keittiön pöydän tuhkakuppiin.
- V.S. Paavolainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti