Elämässä on ihanaa (sekä kirjaimellisesti että sarkastisesti otettuna), että yleensä tietää mitä on saamassa, kun sitä kerjää, mutta silti se yllättää kuin juhannusviikon raekuuro. Kuin ei olisi ikinä arvannut näin voivan käydä.
Viimeiset päivät on kirjoitettu sellaisessa puurossa, ettei tahdo mitään tulla. Ja silti ajatukset vellovat ja vaativat kirjoittamaan. Tiesin tietenkin, että jos alan menneistä kirjoittamaan, ne saapuvat takaisin kummittelemaan. Ja silti. Olin kuin pieni lapsi ensimmäistä kertaa sirkuksessa - paitsi ettei ollut hauskaa. Laskin kirjaimia ja minuutteja verraten kumpia tulee enemmän. Viimeiset kaksi päivää venyivät pitkiksi, koska kirjaimet tulivat yksi kerrallaan ja yleensä väärässä järjestyksessä.
Laadin kuitenkin jo matkani alussa aikataulun ja siinä pysyn. Itse asiassa koskaan missään hetkeäkään ikinä en ole pitänyt näin hyvää järjestystä arkirutiinien suhteen kuin kirjoittamisessa.
Juhannus on kolmen päivän kirjoituslepo. Sitten lisätään vauhtia viidestäsadasta sanasta kahdeksaansataan sanaan päivässä.Viimeistään heinäkuun lopussa kirja on valmis. Sitten vaan pitäisi löytää se kustantaja - ja heti. Olen kärsimätön luonne, tietyissä asioissa.
Ps. Hotakaisen Ihmisen osa on nerokas ja pakko lukea. Kuten Luonnon laki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti