Kirjoitusjumi

Elämässä on ihanaa (sekä kirjaimellisesti että sarkastisesti otettuna), että yleensä tietää mitä on saamassa, kun sitä  kerjää, mutta silti se yllättää kuin juhannusviikon raekuuro. Kuin ei olisi ikinä arvannut näin voivan käydä.

Viimeiset päivät on kirjoitettu sellaisessa puurossa, ettei tahdo mitään tulla. Ja silti ajatukset vellovat ja vaativat kirjoittamaan. Tiesin tietenkin, että jos alan menneistä kirjoittamaan, ne saapuvat takaisin kummittelemaan. Ja silti. Olin kuin pieni lapsi ensimmäistä kertaa sirkuksessa - paitsi ettei ollut hauskaa. Laskin kirjaimia ja minuutteja verraten kumpia tulee enemmän. Viimeiset kaksi päivää venyivät pitkiksi, koska kirjaimet tulivat yksi kerrallaan ja yleensä väärässä järjestyksessä.

Laadin kuitenkin jo matkani alussa aikataulun ja siinä pysyn. Itse asiassa koskaan missään hetkeäkään ikinä en ole pitänyt näin hyvää järjestystä arkirutiinien suhteen kuin kirjoittamisessa.

Juhannus on kolmen päivän kirjoituslepo. Sitten lisätään vauhtia viidestäsadasta sanasta kahdeksaansataan sanaan päivässä.Viimeistään heinäkuun lopussa kirja on valmis. Sitten vaan pitäisi löytää se kustantaja - ja heti. Olen kärsimätön luonne, tietyissä asioissa.

Ps. Hotakaisen Ihmisen osa on nerokas ja pakko lukea. Kuten Luonnon laki.

Ithaka uudelleen

Ja olin väärässä. Tämä elää omaa elämäänsä, kirjoittaminen. En latele sääntöjä vaan se. En pysynyt kauaa pois hullujen huoneelta - ehkä juuri sen aikaa, että sain levättyä. Ja sitten se pakotti minut sisäänsä. Olen taas kuin kuoleman jäljiltä.  P o i k k i .   Ja silti tunsin heti herätessäni, että minun on sinne palattava, koska rintakehäni sisällä on polte, jonka tunnen ja tiedän liian hyvin.

Tein jälleen kirjavaihtarin (siis yhteen niistä parista kirjasta, joita luen aktiivisesti juuri nyt). En edes tiedä miten voi pysyä mukana, mutta en ole kokenut putoavani yhdenkään kirjan kyydistä. Huvikseni laskin ne toissapäivänä saaden luvuksi kaksitoista. Toki pari on runokirjaa ja joku tietokirja. Kaksitoista on hyvä luku. Kaappasin pari viikkoa hyllyllä olleen Goldbergin Luihin ja ytimiin. Ehkä luulin jo olevani kirjailija, kun lakkasin sitä lukemasta. Ja kuten elämässä aina tuntiessa jotain osaavansa, tarvitseekin apua. Vaihtari toimi taas.

Olen oppinut luottamaan intuitioon. Luotan hiljaiseen ääneen sisälläni, joka opastaa tarvittaessa, joka mm. vaihdattaa kirjoja. Tiedän se äänen alkuperän ja olen saanut kerran nähdä sen kaikessa loistossaan - ja tiedän saavani elää siinä kirkkaudessa elämäni lopulta päätyessä Ithakaan. Ja tämä Ithaka ei ole vailla merkitystä, matka onkin vain koetus, josta palkitaan ne, joilla on lapsen mieli.

Vaihtarin sanat lohduttivat, jollain kummallisella tavalla, vaikka eivät riemun kiljahduksiin johtaneetkaan:

"Tiedän, että tämä väsyneillä ja vastahankaisilla aivosoluillani työskentely on syvällisintä, mihin kykenen. Ei se ilo tai ekstaasi, jota hetkittäin tunnen, eivätkä valastumisen ajoittaiset välähdykset vaan arkeni sälä, jonka kestän ja josta huolimatta jaksan kirjoittaa."

  -  Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

Ymmärsin kyllä Ithakan merkityksen aiemmin, mutta taisin sisäistää sen vasta viime päivinä. Harhailin hetken "mitäs jos" maailmassa pohtiessani kirjani julkaisua ja menestystä...seuraavaa kirjaa ja niin edelleen. Nyt palaan siihen, että on vain kirjoitettava, koska on vain pakko kirjoittaa. Tiesin sen alusta lähtien, mutta olin jo joutua harhaan. Ithaka on vain matka, joka minun on tehtävä itseni tähden, ja oletettava Ithakan olevan vain pahainen pikku kylä, jossa ei enää ole mitään aarteita löydettäväksi.

Matkalla Ithakaan

Istun Pariisin puiston penkillä lukien Coelhon Zahiria. Tarina alkaa - kuinkas ollakaan - Pariisista. Vaimo on kadonnut, omani onneksi vierelläni. Zahirin alussa on toinenkin lainaus Raamatun jakeen lisäksi. Kirjailija on minulle tuntematon, mutta lainaus kertoo minulle paljon ja vahvistaa tunnetta, etten kulje tällä Pariisin tiellä yksin, en tiellä kirjoittaakseni kirjan, enkä elämässä. Tie on tarkkaan ja huolella valittu minulle. Jos ymmärrän kulkea sen aistit auki vastaanottaen, olen perillä ennen kuin sinne saavun, koska perillä ei ole mitään. Silloin kaikki on jo tehty.

"Kun lähdet matkaan kohti Ithakaa, toivo että tie sinne on pitkä [ ] Laistrygonialaisia, kyklooppeja, hurjaa Poseidonia sinä et kohtaa, ellet kanna heitä mukanasi sielussasi, [ ] Alati pidä Ithaka mielessä. Määräsi  on päätyä sinne. Silti, älä lainkaan kiiruhda matkalla. Parempi että sitä kestää monta vuotta   [ ] Ithaka antoi sinulle verrattoman matkan. Ilman Ithakaa et olisi lähtenyt liikkeelle. Mutta enempää sillä ei ole antaa. Vaikka näkisit sen köyhäksi, Ithaka ei ole pettänyt. Niin viisastuneena, niin paljon kokeneena olet jo mahtanut ymmärtää mitä Ithakat merkitsevät."

  -  Konstantinos Kavafis (1863-1933)
      (Lainaus kirjasta: Paulo Coelho, Zahir


Tiedän tämän kirjan olevan Ithaka. Se on huutanut ja vaatinut itseään kirjoitettavaksi jo viisi pitkään vuotta. Löytyi Ithakasta mitä hyvänsä olen saavuttanut matkan varrella sen, mikä minun on täytynyt. Tämä matka on käytävä läpi, jotta oppisin itseni syvältä sisältä ja kävisin uudelleen siellä missä kenenkään ei tulisi sallia käydä. Mutta joidenkin on pakko - ehkä koska muuten ei ole uutta alkua. Nyt minun on myös otettava mukaan laistrygonialaisia, kyklooppeja ja hurja Poseidon, koska heidän on tällä matkalla hävittävä taistelussa, ja jäätävä sinne missä aion käydä. Ithakaan en heitä enää raahaa mukanani.


Ps. Laistrygonialaiset ova ihmissyöjäjättiläisiä Homeroksen Odysseuksesta, kykloopit yksisilmäisiä jättiläisiä ja Poseidon tietenkin merten Jumala

Odotuksia - kuin pokeria

Kun matkasta on päätetty tai viimeistään, kun se on varattu, alkaan vaihe jolloin ehkä pitäisi olla varovaisempi. Intoa, ylimitoitettua suunnitelua, täpinöissään oloa, malttamattomuutta. Tehdään sitä ja tätä, siellä pitää käydä ja tuollakin. Tästä tulee suurin  elämys ikinä - ja sitten olen onnellinen, kun olen määränpäässä. Entäs sen jälkeen? Matkoihin liittyy mikromittakaavassa elämän elementit. Sitten kun minulle on...auto, koti, mies/vaimo/kumppani (paras, joka on aina kilttti ja ihmisisksi), mökki...rahaa. Sitten kun...

Ymmärrän nyt riivajani, heikoimman lenkkini, kohtani. Ja matkani vaarat, mutta antaudun suuremman ohjauksella kuuntelemaan merkkejä. Imen kirjoista kirjoittaakseni.

"Meillä on vastuu kohdella itseämme lempeästi, silloin kohtelemme maailmaa samalla tavalla."
  -  Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

"Ja niin tapahtuu kaikille ihmisille päivittäin: näemme mikä olisi paras tie, mutta kuljemme kuitenkin vanhaa tuttua tietä. [ ] Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan."
  -  Paulo Coelho, Pyhiinvaellus

Kahdesta kirjasta samaan hengen vetoon, paksua?

Väärällä tavalla itseään piiskaamalla voi satuttaa itseään päivittäin ja tuhota unelmansa. Riivaajalla on muitakin keinoja...

Nollahetki

Valmistelut olivat kestäneet liian kauan ja olin lopulta helpottunut kanssakulkijan ärsyttäessä minua liikkeelle: tökkien ja tönien, raivostuttaen. Ilman liikettä ei kuitenkaan tapahdu mitään, joten alkuun luulin olivani valmis, kun väistämätön tapahtui, nyt annettuna. Kysymättä.

"Ihminen ei voi koskaan lakata uneksimasta....[ ] Näemme monta kertaa elämämme aikana unelmiemme sortuvan ja toiveidemme luhistuvan, mutta meidän on jatkettava unelmointia, koska muuten sielu kuolee...
  -  Paolo Coelho, Pyhiinvaellus

Olin päättänyt jatkaa unelmointia ja huomasin päätöksen kasvattavan unelmia ja katsoessani niitä huomasin myös usvan liikkuvan ja tarkaten ehkä hieman harventuen ja haalenevan niiden tieltä.

Ensin oli arpeentunut sana, siitä lähdin. Ja arpea tunnustellen annoin sanoja tulla:

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin, jota olen tai minun pitäisi olla." 
  - V.S. Paavolainen, Nollahetki

Olen alkamassa matkaani...tai pikemmin,  olen sen jo aloittanut, astunut ensi askeleet edes tajuamatta niin tehneeni. Uskon kohtaloni seisovan kirkkaana kuin täydellisin sateenkaari tieni päässä minua odottaen aarteineen. Oli se mitä hyvänsä. Jotain suurta ja uutta tai oppaani käden ojennus osoittaen voivani jatkaa arjessa kuten ennenkin.

Määränpää sanelee minulle tahdon ja pakon - halun mennä eteenpäin ja tavoitella jotakin. Tärkeintä on kuitenkin matka. Ja sateenkaaren aarteella on annettavana vain, mitä minä olen kerännyt mukaani matkallani.