"Nollahetki,
ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku.
Alku ja loppu. Lopun alku.
Istun
sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi
pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis
olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi
suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin
universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin
jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse
oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat
loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja
kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa
lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin
riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin
että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden
nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua
luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten,
selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden
lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes
yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta
valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan.
Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren
jumalallisen tuomioistuimen edessä."
- V.S. Paavolainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti