Nollahetki. Peruuttamaton.
"Nollahetki,
ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku.
Alku ja loppu. Lopun alku.
Istun
sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi
pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis
olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi
suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin
universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin
jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse
oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat
loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja
kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa
lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin
riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin
että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden
nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua
luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten,
selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden
lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes
yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta
valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan.
Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren
jumalallisen tuomioistuimen edessä.
Oveen
koputetaan laiskasti kahdesti. Kuluu pitkään eikä kukaan tule sisään.
Ihmettelen, yleensä hoitajat tulevat lähes ennen kuin olen ehtinyt reagoida
jonkun koputtaneen. Jälleen kaksi koputusta. Hieman kovemmin, mutta laiskasti,
ilman todellista päättäväisyyttä aivan kuin ei olisi niin väliäkään vastaako
kukaan. Kuin asia tai ihminen ei olisi tärkeä. Vastaan: sisään! Vähintään
samalla välinpitämättömyydellä. Sisään valuu nelikymppinen pulleahko tavallinen
mies tylsässä tuulitakissaan mutisten nimensä, joka on helpompi unohtaa kuin
rekisteröidä millään muotoa. Ojentaa kirjelmän mumisten edelleen jotain. Luen
käräjäoikeuden selostuksen vaimoni avioeroanomuksesta hiljalleen sivu sivulta.
Mies seisoo vieressäni. Luen paperin toiseen kertaan aivan kuin en olisi tätä
osannut odottaa. Kaksi viikkoa aikaa valittaa, ettei avioeroa julistettaisi
tuomituksi. Mietin mitähän pitäisi keksiä, jotta eroa ei tuomittaisi: "en
se ollut minä!" Tai: "en oikeasti tarkoittanut sitä". Kenties:
"vaimoni ei ymmärrä mitä tekee". Tuijotan edelleen paperia. Nyt enää
lukematta. Vain tuijottaen. Mies vaivaantuu vierelläni ja mutisee:
"tiedoksiannettu, ei vaadi toimenpiteitä". "Tuomio julistetaan
neljäntoista päivän kuluttua". "Ei, öhm, hyvää päivän jatkoa".
Ja mies poistuu jättäen oven auki. Päivän jatkoa, HYVÄÄ PÄIVÄN JATKOA! Ellen
olisi täysin lamaantunut, olisin syöttänyt paperit tuolle miehelle. Hyvää
päivän jatkoa? Ja ovi auki."
- V.S. Paavolainen, Nollahetki
Ps. Tässä alku ja siitä on tuskaisan ihana jatkaa matkaa kohden päämääränsä päässä sijaitsevaa aarretta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti