Lähtö matkalle on rentouttava – lento on illalla. Saavumme Pariisiin ajoissa ja huomaan ilokseni, että ranskalaiset ovat oppineet puhumaan englantia (siis globaalin talouden ja kansallisen nyörtymisen myötä suostuneet). Näyttää hienolta,kunnes huomaan ranskalaisten käsityksen selkeydestä piirrettäessä metrolinjoja olevan eriävä omastani. Yhteen linjan vaihtoon hupenee tunti, tai enemmänkin, ja matkaajat saavat huomata aamulennon alku raskauden olevan verrannollinen iltalennon loppu uupumukseen. Poistumme hetkeksi katutasolle ihmettelemään - koska emme yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä - joutuen tämän vuoksi ostamaan uudet tiketit vain palataksemme samoja maanalaisia tunneleita samaan paikkaan, jossa olimme metrosta poistuneet tunti tai jotain aikaisemmin.
Vihdoin oikeassa junassa - tai jotain. Hetkellisen kireyden irrottaessa otteestaan rupattelemme sopuisasti tunnelman saavuttaessa jonkinlaisen rakastavaiset Pariisissa tason. Keskustelun naureskellessa leppoisasti elämä naureskelee meille ajaessamme usealla pysäkin välillä ohi kohden Pariisin laitakaupunkeja. Ilta alkaa tummumaan ja alan ymmärtämään, etteivät edellisen aseman poliisit huumekoirineen olleet ehkä sittenkään vain harjoittelemassa tositilanteiden varalle. Illan tummuessa maanalainen väki alkaa tummua samaa tahtia korreloiden jokaiden pysäkin välin kanssa, joka vie pois kaupungin keskustasta. Ystävällisten ranskalaisten neuvoessa pitämään reppujen vetoketjut kiinni ja pysäkkien kuulutukset huolehtimaan tavaroistaan ja ilmoittamaan epäilyttävistä paketeista saavat käteni tarttumaan matkalaukun kahvasta ja kuikuilemaan olkani yli turvatakseni selkäreppuni koskemattomuuden.
Hetken tuntuu kuin hetken päästä saattaisi alkaa pelottamaan. Ajettuamme ohi useiden pysäkkien päätämme pelata varman päälle ja tehdä kuten viimeksi; palaamme takaisin lähtöruutuun. Aivan kuin pelaisimme Kimbleä - kaikki nappulat palaavat hetken sekoiltuaan lähtöruutuun ja kutoset loistavat poissaolollaan. Kello alkaa käydä hyvää vauhtia yhtätoista ja ilta pimenee. Josr olisin yksin alkaisi tulla äitiä kohta ikävä, mutta nyt minun on edes yritettävä olla mies.
Kimble tuottaa lopulta tuloksen ja löydämme neljän tunnin seikkailun jälkeen oikean metroaseman, jolla tällä kertaa huomaamme poistua myös. Kiskoessani pimeässä Pariisin yössä isoa matkalaukkua olo on hieman koominen - viimeksi nähdessäni jonkun yhtä selkeän TURISTIN kello oli kolme tuntia vähemmän. Katseemme hapuilee numeroa 161 kuin soutaja sumussa niemenkärkeä, joka näyttäisi tutulta.
Poliiseja, viisi yhtä miestä kuulustellen. Aivan kuin olisi isompaakin tapahtunut. Uteliaana jään seuraamaan kiivasta sananvaihtoa. Vaimoni huutaa poliisien takaa vuokrakämppämme löytyneen. Ei kai poliiseilla ole tekemistä meidän talon kanssa, ajattelen. Eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti