Tehon vakio minulle on auringon valon määrä, josta johtuen olen onnellisessa asemassa noin kolme kuukautta vuodessa, pari menettelee pärjäillen ja lopusta ei saa paljoakaan enempää kuin painajaista. Valon voimaa kuvaa hienosti ote Synkästä yksinpuhelusta:
"On tuo aika vuodesta, jolloin ihminen tarvitsee niin vähän unta ja jolloin auringon voima niin salaperäisesti tuntuu vaikuttavan hänen elimistöönsä läpi yön."
- Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu
Olen siis elossa ja voimissani paremmin vähemmällä tuon unessakin voimaannuttavan valon ansiosta. On siis toiveita päästä perille. Talven lohduton saamattomuus on takana ikävän muiston tavoin, vaikkakin on myönnettävä pessimistisen minäni jo pelolla odottavan syksyä.
Ehkä teen seuraavan matkan rohkeasti suoraan pimeyteeni valottomuudessa ammentaen tuskasta voimaa käänteisesti - onnistuisikohan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti