Eteiskäytävästä avautuu suorastaan syötävän ihanan näköinen punainen portaikko mustine rautoineen, joskin ilmassa on melko mehevästi tunkkaista kosteaa mullan hajua, joka niin ihanana tuoksuu kasvihuoneessa, mutta kerrostalon käytävillä se piikittelee ja pistelee sinne tänne kehoa ja saa raapimaan siilitukkaista päätä. Ensimmäiset askeleet portaita saavat sydämen pommpimaan - rakastan vanhoja taloja, vanhoja autoja, tietä, tavaroita, kirjeitä, leluja. Jos se on vanhaa: kuskatkaa minulle!
Paikka paikoin tämän rakennuksen portaat ovat kuitenkin minullekin liian vanhat; nämä eivät natise vaan pyrkivät irtoamaan ja askeleet horjahtavat portaiden täyttäessä kymmenkertaisesti sen kaadon, joka vaaditaan maaperältä talon edustalla (1:20). Itse asiassa taitavat ylitää ne avrot kaksinkymmenkertaisesti. Täällä eivät lapset voi pelata kuulilla, koksa kaikki kuulat lyötävät saman paikan.
Jatkan ja yhdistän tätä vielä niihin kirjoihin ja kirjoittamiseen, koska merkit olivat kyllä löytäneet Pariisiinkin. Tai ne olivat jo tietenkin siellä valmiina meitä odttamassa...(jatkan Pariisista ehtiessäni)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti