Lupasin itselleni jossain alku vaiheessa, että teen tästä itselleni hauskaa ja leikittelen siinä määrin kuin se tällä matkalla on mahdollista. Matkani on vaikein mahdollinen katsoin sitä mistä tuutista tahansa ja tähän mennessä vuodatetut kyyneleet vastaisivat jotakuinkin Chisun Baden-Badenia. Toivottavasti matkapäiväkirjani hämärässä häämöttävä maali on yhtä onnellinen. Minulle riittää ne onnen kyyneleet.

No, hauskuttaakseni itseäni lupasin, että jos joku tätä alkaa seuraamaan, niin julkaisen päämääräni toivottavaa lopputuotosta täällä hieman viivästäen tietyn osuuden valmiina olevasta tekstistä. Ehkä keksin jotain kivaa, jos vaikka saan virallisia seuraajia ja lupaa heille jotain ekstraa. Mistä tiedän, kun en aina ota selkoa itsekään, itsestäni. Tässä kuitenkin itselleni lupaamaani.

"Miinus 153 päivää. Cow – pyhä lehmä

Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away! Muu, muu! Muu, Muu! Kling, klong, kling, klong! Wake up! Don’t sleep your life away!  Kuin tuntitolkulla. Tartun nopealla otteella kiinni herätyskelloon ja heitän sen seinään. Aamu aamun perään sama fyysinen ja henkinen helvettini herää kuin väkisin maaten. Joka aamu en tosin hajota kelloa, mutta tämä aamu onkin edellisiä helvettejä jotenkin erityisempi. Jollain selittämättömällä tavalla.

Jälkikäteen tulisin ihmettelemään uudelleen ja uudelleen kuinka ylipäätään pystyin avaamaan silmäni noihin helvetteihin ja kestämään, väistelemään kaikki roihuavat tulikuopat ja elämän pysäyttävät ja tuhoavat laavavirrat ja tippuvat tulipallot, joiden seassa seikkailin päivästä toiseen kuin sankari konsanaan. En usko helvettiin, mutta tiedän kuuluvani sinne missä elän."

  -  V.S. Paavolainen, Nollahetki