Niin, ne poliisit ekana iltana. Olen utelias. Jään aina kurkkimaan ja keksimään tekemistä nähdessäni jotain kiinnostavaa. Autolla se vasta hauskaa onkin, koska oletan, ettei kukaan voi tunnistaa minua auton sisältä. "Oon perso elämälle", hieno biisikin. Joskus käy kuitenkin niin, että uteliaisuuden kohde alkaa vastaiskuun, jolloin asetelmat yleensä hieman muuttuvat.
Punaiset kiertävät portaat notkoineen saavat sydämeni kevyeksi, koska olen vielä homeesta täysin tietämätön. Fiilis on jotakuinkin sama kuin pitkälle yöhön venyneen melontareissun kääntyessä sumuisessa pimeässä epämiellyttävän hankalaksi yöpaikan etsimisineen ja teltan pystyttämisineen. Ja silti kaikki käy hyvin. Ei ole parempaa kuin säikähtää ei mitään.
Vihdoin kolmas kerros vaimoni 20kg tyhjänpäiväisiä tavaroita matkalaukussa, kymmenen kilon reppu kirjoineen ja juomapulloineen ja 2,85kg kameralaukku (kyllä punnitsin sen lentokentällä) kannossa. Perillä.
Ja sitten äkäisen tiukan oloista ranskaa ja typertyneen väsyneen pöljä vastaukseni jotenkuten: öö, no, english? Poliisi tivaa (hyvällä) tärkeilevällä englannilla mitä me teemme täällä. Ai, niin kuin, että mitä. Jos nukkumaan...? Saan lopulta soperrettua jotain englanninkielisiä lauseita hieman hätääntyneenä, että vuokrattiin asunto. Mikä näistä? Siis kaikista maailman kysymyksistä miksi juuri se. En minä tiedä. Vaimo luuli tietävänsä, muttei näytä tietävän hänkään (en tiedä onko yleinenkin tapa jättää asuntojen ovet ilman numeroita tai nimiä). Piti olla oikealla, jossa toki on kolme ovea.
Poliisi kysyy, ettemme kai ole menossa osoittamaansa asuntoon. Ei, siihen ei ainakaan ja vaimokin löytää oven johon avain sopii. Poliisi tyytyy siihen, ettemme ole menossa väärään asuntoon. Hyvä niin, hetken jo pelkäsin pahinta. Ovi vain ei aukea vaimolle. En tiedä olenko tosiaan niin poikki, sekaisin vai hermona, mutta en saa aikaan liikettäkään mennäkseni miehenä auttamaan - seison vain keskellä käytävää silmieni tarttuessa kuvan oveen.
Hetken..sille on vaikea löytää sanoja. Olemme typertyneitä näkemästämme. Lapsen mielellä ja uteliaisuudella yhtäkkiä ymmärtäen tämän todellakin olevan matka, ja matkan ollessa tärkeämpi kuin määränpää, alan tutkiskella kahdeksan neliön mullan hajuista kämppäämme. Ainakin poltan ikkunasta - kadulle tuskin uskaltaisinkaan - tälläkin matkaajalla on kipukynnys.
Vaimo ihmettelee poliiseja käytävässä avaten oven. Poliisit ovat täällä tärkeitä. Mitä täällä on tapahtunut? englannilla kysyen tiedustelee vaimo. Täällä on kuollut henkilö, vastaa poliisi. Kuollut!?!? Olisin halunnut nähdä vaimoni ilmeen, koska sen on täytynyt olla mykistävän hämmentynyt. Ranskalaispoliisin vastaus hiljentään puoli universumia tyynellä omaa tärkeyttää ja maailman raadollisuutta alleviivaavalla lakonisuudella: "Niin, kuollut, kerranhan se on tehtävä, jokaisen".
Poliiseja usealla autolla, kuulustelun näköistä toimintaa, tiukkaa utelua meidän tekemisistä, kettinkkejä ovissa, rähjäinen talon rämä, ruumiita... Aamulla katson naapurimme ovea kuin siitä saisi jotain irti tapahtuneesta. Huomaan sittenkin nimen, ovikellossa, pienellä kirjoitettuna tussilla: Mr. Serge. En tiedä ranskalaisista sukunimistä, mutta minulle kuulosta samalta kuin Mr. Smith. En voi välttyä ajatukselta, ettei Mr. Serge ole kuollut luonnollista kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti