Yritän hillitä himoani kahlata Pyhiinvaellusta luontaisella innolla suunnaten energiaa enemmin laatuun vauhdin sijasta. Välittömästi huomaan olevani totaalisessa symbioosissa matkani kanssa sekä täydellisesti sen armoilla mitä minulle annetaan. Minä en ole kuskin paikalla. Matkani määränpää määrittelee minut ja joudun samalla pidättelemään oman tieni kulkua, vaikka välillä mieleni tekisi juosta maaliin saman tien ja katsella maalista suoritusta. Ongelma lienee juuri siinä. Jos ei keskity suoritukseen, ei siinä ole jälkikäteen mitään suurempaa ihailemista. Hitailen siis.
"Kaksi päivää myöhemmin jouduimme kiipeämään paikkaan nimeltä Anteeksiannon vuori. Kapuaminen kesti tunteja. Huipulla minua kohtasi järkyttävä näky: ryhmä turisteja otti aurinkoa ja joi olutta samaan aikaan kun autoradiot soivat täysillä. He olivat ajaneet sinne viereistä laelle johtavaa tietä."
- Paulo Coelho, Pyhiinvaellus
"Kaikki on suhteellista" on lempi lausahdukseni. Elämä on täynnä oikoteita ja toisille niitä on enemmän. Kysymys on kuitenkin katsontakannasta ja pitkälti valinnasta.
Melonnan the Man, Bill Mason, kertoo kirjassaan Path of the Paddle tarinan patikoijasta, joka päättää kiertää järven viikonloppuna. hän unelmoi valmiiksi kaikkia tulevia elämyksiä, tuoksuja, näkemiään eläimiä jne. Jonkun matkaa käveltyään taivalluksesta rasittunut, mutta ympäröivästä ihastunut, patikoija levähtää järven rannalle, ehkä kastelee kädellään auringon kuumentamat hiukset ja niskansa, kun paikalle liipuu maailmanhistorian kaikkien aikojen kaunein ja käytännöllisin ihmisen tekemä esine, kanootti (tarkennan kyseessä olevan siis kanootti eikä mikään kajakin rumilus). Meloja ja patikoija vaihtavat mietteitä ja lopulta meloja tarjoaa varamelaansa ja paikkaa kanootissa. "Pääset hieman helpommin ja nopeammin?" Valinnan paikka. Ja tietenkin patikoija hyppää lopulta kanootin kyytiin.
Matka jatkuu liukuen järven sileää pintaa pitkin rantoja koukaten lahdet. Kaunista ja näkeehän ajoittain kanootistakin metsien kätköihin, rantojen kallioille. Eräässä poukamassa laittavat evästä istuskellen äänellä tullen paikalle veneen. Juttelevat metsistä, poluista, järven noista, moottorimiehen ehdottaen, jotta hyppäisivät kyytin meloja ja patikkamies. Tuumivat hetken: että muutamassa tunnissa nähtäisiin koko järvi. Valinnan paikka.
Illalla kierrettynä on koko järvi jokaista lahdelmaa lukien moottorimiehen jättäessä melojan, kanootin ja patikoijan lähtöpaikkaan. Olihan se, ilma tuiversi vasten kasvoja heitellen hiuksia. Oli järvi iso ja lahtia monia. Hienosti kulki vene moottorimiehen, ratti ja kaikki.
Istuvat vielä hetken, meloja miettien kuinka olisi lähestynyt hiljaa lipuen lintuja, iltojen usvassa äänettä viipyen, miltä olisi tuntunut kanootti leirille nostaa ja noution valossa illan hämyssä ihailla sitä, kuinka olisi aika kuin pysähtyneenä kulkenut viereellään hänen matkan.
Patikoija kuvittelin hiekkasärkälle nousua, käpyjä poluilla, muurahaisten pesiä, kuinka kerran kohtasi karhun, toisena hirven, miten olisi nukkunut metsän ihmeellisessä huminassa aamuaurinkoon heräten, leikkiä oravain katsellen.
Nähtiin järvi kyllä, vaan nähtiinkö mitään. Koettu ei ainakaan.
Matka - ei määränpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti