"Liian paksua ollakseen sattumaa". En tiedä olenko lainannut sen jostakin, mutta olen kuljettanut sitä mukana tapahtumista, jotka eivät vain mahdu sattuman määritelmään. Ehkä se on Vonnegutia, voisi olla ainakin.
Myöhemmin aloin tunnustamaan itselleni, että on merkkejä ja enteitä - ja niitä kannattaa kuunnella ja jopa etsiä. Ennustuksiin en ehkä jaksa uskoa sentään.
Kun vaimoni möläyttää johonkin keventäen: "Ajattelen, siis olen". En ajattele kummia, mutta hymyn kare nousee kasvoilleni. Vaimoni kun ei ole mikään filosofi. Todella lahjakas monessa muussa, mutta ei mikään oman elämänsä filosofi todellakaan.
Seuraavana päivänä ajattelematta sen kummempia kirjoitan ystävälle sähköpostia aloittaen: "Ajattelen, siis olen" alkaa muuttumaan "kirjoitan, siis olen" muotoon.
Kun seuraavana päivänä avaan yhden monista luvussa olevista kirjoistani:
"Voi kunpa Kant tai Descartes olisivat seuranneet näitä ohjeita: "Ajattelen, siis olen olemassa."
Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin
Liian paksua ollakseen sattumaa?
Etsin merkkejä, pienennän perspektiiviä. Jossain on jotakin ja se on lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti