Ilta tummuu Pariisin yöhön

Lähtö matkalle on rentouttava – lento on illalla. Saavumme Pariisiin ajoissa ja huomaan ilokseni, että ranskalaiset ovat oppineet puhumaan englantia (siis globaalin talouden ja kansallisen nyörtymisen myötä suostuneet). Näyttää hienolta,kunnes huomaan ranskalaisten käsityksen selkeydestä piirrettäessä metrolinjoja olevan eriävä omastani. Yhteen linjan vaihtoon hupenee tunti, tai enemmänkin, ja matkaajat saavat huomata aamulennon alku raskauden olevan verrannollinen iltalennon loppu uupumukseen. Poistumme hetkeksi katutasolle ihmettelemään - koska emme yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä - joutuen tämän vuoksi ostamaan uudet tiketit vain palataksemme samoja maanalaisia tunneleita samaan paikkaan, jossa olimme metrosta poistuneet tunti tai jotain aikaisemmin.

Vihdoin oikeassa junassa - tai jotain. Hetkellisen kireyden irrottaessa otteestaan rupattelemme sopuisasti tunnelman saavuttaessa jonkinlaisen rakastavaiset Pariisissa tason. Keskustelun naureskellessa leppoisasti elämä naureskelee meille ajaessamme usealla pysäkin välillä ohi kohden Pariisin laitakaupunkeja. Ilta alkaa tummumaan ja alan ymmärtämään, etteivät edellisen aseman poliisit huumekoirineen olleet ehkä sittenkään vain harjoittelemassa tositilanteiden varalle. Illan tummuessa maanalainen väki alkaa tummua samaa tahtia korreloiden jokaiden pysäkin välin kanssa, joka vie pois kaupungin keskustasta. Ystävällisten ranskalaisten neuvoessa pitämään reppujen vetoketjut kiinni ja pysäkkien kuulutukset huolehtimaan tavaroistaan ja ilmoittamaan epäilyttävistä paketeista saavat käteni tarttumaan matkalaukun kahvasta ja kuikuilemaan olkani yli turvatakseni selkäreppuni koskemattomuuden.

Hetken tuntuu kuin hetken päästä saattaisi alkaa pelottamaan. Ajettuamme ohi useiden pysäkkien päätämme pelata varman päälle ja tehdä kuten viimeksi; palaamme takaisin lähtöruutuun. Aivan kuin pelaisimme Kimbleä - kaikki nappulat palaavat hetken sekoiltuaan lähtöruutuun ja kutoset loistavat poissaolollaan. Kello alkaa käydä hyvää vauhtia yhtätoista ja ilta pimenee. Josr olisin yksin alkaisi tulla äitiä kohta ikävä, mutta nyt minun on edes yritettävä olla mies.

Kimble tuottaa lopulta tuloksen ja löydämme neljän tunnin seikkailun jälkeen oikean metroaseman, jolla tällä kertaa huomaamme poistua myös. Kiskoessani pimeässä Pariisin yössä isoa matkalaukkua olo on hieman koominen - viimeksi nähdessäni jonkun yhtä selkeän TURISTIN kello oli kolme tuntia vähemmän. Katseemme hapuilee numeroa 161 kuin soutaja sumussa niemenkärkeä, joka näyttäisi tutulta.

Poliiseja, viisi yhtä miestä kuulustellen. Aivan kuin olisi isompaakin tapahtunut. Uteliaana jään seuraamaan kiivasta sananvaihtoa. Vaimoni huutaa poliisien takaa vuokrakämppämme löytyneen. Ei kai poliiseilla ole tekemistä meidän talon kanssa, ajattelen. Eihän?

Ei kuolla vielä ihan

Jokainen matka on uniikki kuin jokaisen ainutlaatuisen ihmisen elämänlangan varrelta löytyvä mutka, sotku tai solmu. Jokainen matka elää oman elämänsä ellei se ole sidottu, nidottu ja turvaan tukittu paketti.

Tämän matkan päämäärä on Pariisi - ei kai kukaan kuvittele kirjoittavansa tai nainen elävänsä romantiikan täyteisesti näkemättä ensi kaupunkia. Vielä ei kuitenkaan aiota kuolla.

Nollahetki

Nollahetki. Peruuttamaton.

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten, selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan. Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren jumalallisen tuomioistuimen edessä.

Oveen koputetaan laiskasti kahdesti. Kuluu pitkään eikä kukaan tule sisään. Ihmettelen, yleensä hoitajat tulevat lähes ennen kuin olen ehtinyt reagoida jonkun koputtaneen. Jälleen kaksi koputusta. Hieman kovemmin, mutta laiskasti, ilman todellista päättäväisyyttä aivan kuin ei olisi niin väliäkään vastaako kukaan. Kuin asia tai ihminen ei olisi tärkeä. Vastaan: sisään! Vähintään samalla välinpitämättömyydellä. Sisään valuu nelikymppinen pulleahko tavallinen mies tylsässä tuulitakissaan mutisten nimensä, joka on helpompi unohtaa kuin rekisteröidä millään muotoa. Ojentaa kirjelmän mumisten edelleen jotain. Luen käräjäoikeuden selostuksen vaimoni avioeroanomuksesta hiljalleen sivu sivulta. Mies seisoo vieressäni. Luen paperin toiseen kertaan aivan kuin en olisi tätä osannut odottaa. Kaksi viikkoa aikaa valittaa, ettei avioeroa julistettaisi tuomituksi. Mietin mitähän pitäisi keksiä, jotta eroa ei tuomittaisi: "en se ollut minä!" Tai: "en oikeasti tarkoittanut sitä". Kenties: "vaimoni ei ymmärrä mitä tekee". Tuijotan edelleen paperia. Nyt enää lukematta. Vain tuijottaen. Mies vaivaantuu vierelläni ja mutisee: "tiedoksiannettu, ei vaadi toimenpiteitä". "Tuomio julistetaan neljäntoista päivän kuluttua". "Ei, öhm, hyvää päivän jatkoa". Ja mies poistuu jättäen oven auki. Päivän jatkoa, HYVÄÄ PÄIVÄN JATKOA! Ellen olisi täysin lamaantunut, olisin syöttänyt paperit tuolle miehelle. Hyvää päivän jatkoa? Ja ovi auki."

  -  V.S. Paavolainen, Nollahetki

Ps. Tässä alku ja siitä on tuskaisan ihana jatkaa matkaa kohden päämääränsä päässä sijaitsevaa aarretta

Matkalla matkalla

Tämä matka lähtee pian matkalle ihan fyysisesti. Odotus on helpompaa, jos on tekemistä. Suorastaan helppoa kiireessä - kuten nyt. Toisaalta, eihän se edes ole odotusta kiireessä, koska odotus matelee etanan lailla. Etanaa pidetään hitauden vertauskuvana ja sen lähtökohtaisena olettamana, jonka kaikki tuntevat ja tietävät. Kieli ja kielenkäyttö on mielenkiintoista. Kuinka moni on oikeasti katsonut etanaa taittamassa  matkaansa vaatiessaan katsojan kärsivällisyydeltä mittaa ja leveyttä. Oletko sinä katsonut etenan matkaa?

Matkan kunniaksi seuraavassa päivityksessä Nollahetken ensimmäinen kappale niille harvoille, jotka ovat eksyneet  tänne ja lukeneet tätä vuodatusta. Todennäköisyyksien ollessa luokkaa: kävelen yöllä ulos ja nostan katseeni ja: tähdenlento!

Olen loman tarpeessa, pienenkin...

Nolla hetki (jatkoa)

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta. Olin hetkessä alaston kaikkien kysymysten, selitysten, vakuuttelujen ja todistelujen kanssa. Kuka tahansa saattoi nähdä niiden lävitse ainakin huutaakseen: Valehtelija! Syyllinen. Tuomittu. Enkä edes yrittäisi esittää puolustusta. En muistaisi mistä tai kenelle valehdellusta valheesta aloittaisi. Täydellinen avuttomuus ilman yhtään selityksen sanaakaan. Häpeilemättömyys on muuttunut hetkessä julkiseksi häpeäksi kuin suuren jumalallisen tuomioistuimen edessä."

  -  V.S. Paavolainen

Virtaa virtaa vapaana taivaalta luomienkin läpi

Tehon vakio minulle on auringon valon määrä, josta johtuen olen onnellisessa asemassa noin kolme kuukautta vuodessa, pari menettelee pärjäillen ja lopusta ei saa paljoakaan enempää kuin painajaista. Valon voimaa kuvaa hienosti ote Synkästä yksinpuhelusta:

"On tuo aika vuodesta, jolloin ihminen tarvitsee niin vähän unta ja jolloin auringon voima niin salaperäisesti tuntuu vaikuttavan hänen elimistöönsä läpi yön."
  -  Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu

Olen siis elossa ja voimissani paremmin vähemmällä tuon unessakin voimaannuttavan valon ansiosta. On siis toiveita päästä perille. Talven lohduton saamattomuus on takana ikävän muiston tavoin, vaikkakin on myönnettävä pessimistisen minäni jo pelolla odottavan syksyä.

Ehkä teen seuraavan matkan rohkeasti suoraan pimeyteeni valottomuudessa ammentaen tuskasta voimaa käänteisesti - onnistuisikohan?

Naps!

Kun tielle lähtee, aina jotain tapahtuu, kun ei liian tiukasti tee suunnitelmiaan. Viimeksi road tripillä ajoin muun muassa 100km väärään suuntaan huomaamattani keskustellessa muiden kanssa. Ratissa ei saisi koskaan puhua. Tai ainakaan minun ei pitäisi. Joskus olen saanut kävellä bensan vuoksi sen verran paljon, että tarinalle tarvitsisi oman bloginsa.

Tämän matkapäiväkirjan sattumus napsahti - jälleen kerran - ihan omassa päässä. Olen hyvä suunnittelemaan,  olenhan ollut sitä titteliltänikin aikanaan, mutta kun pitäisi pysyä suunnitellussa. Siinäpä se. Olen kärsivällinen pitkään, kunnes kärsivällisyys loppuu, ja toimin hetken mielijohteesta. Hetken on menty hiljaa tasaisesti laittaen sanoja lauseiksi ja parit kappaleetkin on synnytetty sillä tasaisen antoisalla tahdilla.

Ja sitten naps! Soitan suoraan kustantamoon tarjoten muutamaa hassua sivua kirjana. Lupasivat vielä lukea - joskus vaan kannattaa kokeilla. Se oli sellainen puolesta kentästä täysillä ohi kuudeltatoista liikaa noussee takaperin juoksua turhaan koittavan maalivahdin ohi. No, riemu pienestä. Nyt täytyy korjata kaikki kirjoitusvirheet ja alkaa jo melkein kaduttaa. First strike. Kuunnellaan kuinka käy.

No, huomenna matka jatkuu kohti tuntemattomia tietä; kuinka voisin ne tuntea, kun en itseänikään aina.

Väsymys

Viimeiset viikot ovat valuneet kuin juoksuhiekkana kuolemaa kurkottavan väsymyksen kourissa. Jos minä nimeäisin itseni uudelleen, antaisin toiseksi nimekseni Insomnia. Ja silti matkani on kulkenut päättäväisesti eteen päin kirjain toisensa perässä minun herätessä henkiin yöllä tunniksi kirjoittamaan matkaani. Matkapäiväkirja on joutunut, tai saanut olla syrjässä hetken. Kuten kirjat, jotka tosin pinoilevat houkuttelevina. Coelhon Veronika  päättää kuolla sai kuitenkin aueta alkuun ihanan tutuista mielen maisemista.

Olen hidastellut Paulo Coelhon elämäkerran, Sanojen alkemisti, loppua jo naurettavuuksiin asti. En vain halunnut sen loppuvan, vaikka halusin sen loppuun heti. Kuin täydellinen  illallinen; vatsa täynnä ja kylläisenä riittämiin kuin täyttäisi vatsasta kehon jokaisen solun. Lusikallistakaan ei enää - mutta yksi pala suklaakakkua kyllä kahvin kera, kiitos. Viimeiset sivut räjäyttivät mieleni pankin vuolaisiin kyyneliin. Ajattelin jo lukiessa tämän olevan hölmöä niin, mutta minkäs teet patoluukkujen auetessa.

"silloin kun totuus on vapauttava, ei ole mitään pelättävää."
  -  Fernando Morais, Paulo Coelho. Sanojen alkemisti

Kuten Paolo viisaasti mainitsee kirjeessään Fernando Moraisille totuudella on monet kasvot; totuus on monimutkaisempi kuin helposti annataan olla. Minun matkani on vapauttava totuus, mutta se ei ole totuuksia, vain näkemyksiä. Osittain totuudesta ja osittain ihan muusta, mutta uskon sen vakaasti vapauttavan ja uskoessani Coelhoa, ei minulla matkani jälkeen ole mitään pelättävää.

Nollahetki (jatkoa) - liian paljon painoa liian vähälle vastusta

Oletko kokenut eläissäsi sitä, siis oikein viimeistä piirtoa myöten, että heräät kesken unen, jonka jälkeen elät kahdessa paikkaa yhtä aikaa? Unessa ja todellisuudessa tietämättä mikä on mitä. Jos olet, varmaan tiedät kuinka pelottavalta se tuntuu, kun todellisuus horjuu. Kun ei pysty edes uskomaan itseään. Siitähän siinä on kai kysymys: ei tiedä oman itsensä todellisuuspohjaa, koska alitajunta on syöttänyt jotain niin vahvaa, että käsitys totuudesta hukkuu epäuskottavuuteen.

Jos olet kokenut tämän unen kanssa, on seuraava kysymys: oletko kokenut sen ilman unta, hereillä? Jos edellinen oli pelottavaa, niin mikä olisi sana jälkimmäisen kohdalla? Kauhu? Liian lyhyt. Vainoharha? Liian kliininen. Ahdistus? Liian vähän. Katsoin nettisanakirjalla (Synonyymit.fi),
mutta en lyötänyt mitään. Katsoin, koska en ole tähän päivään mennessä löytänyt sanaa. Väkisin vääntäen: loputtomiin pitkitetty kauhu.

Muistan joitain hetkiä, jotka ovat ilman sanaa. Pätkiä kalenterissa, joissa ollaan irrallaan todellisuudesta. Jos niitä voi edes muistaa...

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin jota olen tai minun pitäisi olla. Tiedän olevani syyllinen. En tarvitse oikeudenkäyntiä. En perheeni, ystävieni tai sukulaisten edessä. Valheet ovat loppu sekalaisten selitysten säkistäni. Säkin pohja tuli vastaan yhtäkkiä ja kylmänä kuin todellisuus vain voi. Kuin keväinen raekuuro, joka pudottaa lämpötilan hetkessä useilla asteilla ja osoittaa vaatetuksemme täysin riittämättömäksi. Rakeet pommittavat kasvoja ja hyytävän kylmiä käsiä, niin että oikeasti tunnemme kipua. Tuuli vihmoo vedeksi muuttunutta sadetta tehden nurin päin kääntyneen sateenvarjon lähinnä naurettavaksi yritykseksi suojautua luonnon todellisilta voimilta."
  -  V.S Paavolainen, Nollahetki

Kulutan tietä ja teen sitä

Ajattelin, mietiskelin ja siitä hieman keskusteluakin kirposi. Matkallahan on aikaa - pohdiskella. Tie kuluttaa kulkiaansa ja matka antaa aina valmiille ottajalle kohdistui se sitten ympäri maan, maailman tai vain lähikauppaan. Kulkiessa on parasta hiljaisuus, vaikka olisi  seuraakin. Siinä on jotain valtavan isoa eikä hiljaisuus ole koskaan samaa vaan hiljaisuuskumppani vaikuttaa kovasti siihen minkälaisena hiljaisuus muotoutuu tunteisiin ja ajatuksiin. Hiljaa yksin metsässä. Sängyllä rakkaan silmissä. Ventovieraan kanssa hississä viidenteentoista kerrokseen. Bussissa. Melomassa hyvän ystävän kanssa. Kahvilla äidin luona (jossa hiljaisuus kyllä yleensä kuolee kysymyksiin ja huoliin minusta, vielä tässäkin iässä). Hiljaisuutta vieraassa maassa, kun ei edes tiedä sanoja.

"Pidettiin hiljaisuutta. Olin tottunut siihen Paavon kanssa, mutta tuntemattoman kanssa hiljaisuus on erilaista, melkein äänekästä"
  -  Kari Hotakainen, Ihmisen osa

Minuakin kutsuttiin joskus Paavoksi, koska kaikki pojat ovat Villejä. Nyt ei enää tarvitse, koska elämä on ylen arvaamaton. On otettava siitä minkä haluaa mieluummin heti, koska huomenna kortit voivat olla uudelleen jaetut.

Hiljaisuus pukee minua, mutta annahan minun päästessä puhumaan. Nyt koitan puhua paperille - se on erilaista. Voisin silti sanoa, että vielä parempaa ja suloisen salaperäistä: saan sekä olla hiljaa että puhua suuni puhtaaksi. Ei tarvitse suutaan avata ellei jotain napostele samalla,  kuten äsken ciapatta-leipää nälkääni yöpalaksi.

Takaisin pohdiskeluun. Oivalsin tien kuluttavan minua ja matkan antavan, mutta tässä tapauksessa ja elämässä yleensä, tapahtuu myös päinvastoin. Minä kulutan tietä ja annan tielle kaiken minkä saan päästäni ja aisteistani, johon lasken muistin, irti. Minä kulun tiellä, mutta teen sitä, ja se vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.

Rakastan kirjoja. Nyt rakastan myös kirjoittaa. Luen kuutta kirjaa juuri nyt. Ja kirjoitan kolmea. Pitäisikö vähentää lukemista vai enentää kirjoittamista? Rakastan kaikkia kirjoja käsilläni. Ne erottaa yksi seikka; kirjat joita kirjoitan ovat huomattavasti jännittävämpiä ja vetoavat enemmän tunteisiini. Niissä on myös mukana enemmän pohdintaa, ovat hitaammin tiellä. Niin, ja tietenkin. Kirjat, joita luen, on kirjoittanut joku, jonka kirjoja on julkaistu painettuna.

Toisaalta tie on vielä kesken, minulla(kin)..

"Sanoin, etten minä ala oma elämääni myymään, ainoata minkä varmasti omistan ja että kirjailijan on parasta kirjoittaa siitä, mistä eniten tietää eli omasta elämästään. Se väitti, ettei sille ole tapahtunut koskaan mitään."
  -  Kari Hotakainen, Ihmisen osa (kirjoitusvirhe on kustantajan painoksessa)

Ja edelleen. Minulla on elämä, jossa on tapahtunut riittävästi tähän ikään ja aion käyttää siitä tarpeellisen. Ei tarvitse myydä eikä ostaa - ainoastaan kirjoittaa.

Odotuksia - kuin pokeria

Kun matkasta on päätetty tai viimeistään, kun se on varattu, alkaan vaihe jolloin ehkä pitäisi olla varovaisempi. Intoa, ylimitoitettua suunnitelua, täpinöissään oloa, malttamattomuutta. Tehdään sitä ja tätä, siellä pitää käydä ja tuollakin. Tästä tulee suurin  elämys ikinä - ja sitten olen onnellinen, kun olen määränpäässä. Entäs sen jälkeen? Matkoihin liittyy mikromittakaavassa elämän elementit. Sitten kun minulle on...auto, koti, mies/vaimo/kumppani (paras, joka on aina kilttti ja ihmisisksi), mökki...rahaa. Sitten kun...

Ymmärrän nyt riivajani, heikoimman lenkkini, kohtani. Ja matkani vaarat, mutta antaudun suuremman ohjauksella kuuntelemaan merkkejä. Imen kirjoista kirjoittaakseni.

"Meillä on vastuu kohdella itseämme lempeästi, silloin kohtelemme maailmaa samalla tavalla."
  -  Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

"Ja niin tapahtuu kaikille ihmisille päivittäin: näemme mikä olisi paras tie, mutta kuljemme kuitenkin vanhaa tuttua tietä. [ ] Ainoa tapa pelastaa unelmamme on olla jalomielinen itseämme kohtaan."
  -  Paulo Coelho, Pyhiinvaellus

Kahdesta kirjasta samaan hengen vetoon, paksua?

Väärällä tavalla itseään piiskaamalla voi satuttaa itseään päivittäin ja tuhota unelmansa. Riivaajalla on muitakin keinoja...

Nopeusharjoitus 3. päivä

Olen lukenut kaiken vähintään kahteen kertaan. Pysähdyn merkkeihin. Haluan uskoa niihin.

"Eräs runoilija sanoi kerran, että yksikään ihminen ei ole saari."
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus

En todellakaan pysähdy jokaiseen saaren suomenkielisessä tekstissä, mutta koska teen nopeusharjoitusta aistit vaanien saalista hätkähdän hieman. Ihminen ei ole saari, loogista. Mutta saari on espanjaksi isla, una isla. Ja niin on tyttärenikin, Isla. Paksua...no, ei nyt ehkä vielä. Tarkennan skooppia kuitenkin.

"Hyvään taisteluun me tarvitsemme apua. [ ] Kaiken meitä ympäröivän on autettava meitä ottamaan tarvittavat askeleet kohti päämäärää."
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus

Pyhiinvaellus jatkaa hyvästä taistelusta, joka on pääasia, on taisteltava. Ympäröivän maailman lisäksi on kaksi henkistä voimaa: enkeli ja paholainen.

"Näet enkelisi kasvot aina kun katselet maailmaa vastaanottavin silmin. Hän on Puro... "
  -  Paulo  Coelho, Pyhiinvaellus


Mitä! Nyt tihenee. Käy paksuksi. Perättäisillä sivuilla mainitaan tilassa, joka mahtuisi yhteen sivuun, siis perättäin, saari ja puro! Siis rakastan kaikkea luontoon littyvää vertauskuvina ja muutoinkin ja ovathan nuo yleisiä sanoja, mutta... Ihminen - saari, enkeli - puro. Minun tyttöni ja minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt: Isla ja Puro. Enkeleitä, riivaajia ja ihmisluontoa - ja riivaajan kutsumista apuun. Olen hämilläni ja huomaan sydämeni lyönnit. Ajatukseni sinkoilevat.

Seuraavaksi Paulolle opetetaan sanansaattajan riitti, mutta itse olen vielä nopeusharjoituksessa. Kirja on elämää nopeampaa, vaikka haukkuvat hitaaksi ja tylsäksi.

PS. Muunnos Paulo Coelhon tehtiin "Hän on Puro" on allekirjoittaneen leikkiä. Oikeasti teksti on luonnollisesti "Hän on puro,"

Miksi kirjoitan tätä?

Istuin parvekkeelle eilen illalla, väsyneenä. Matkani kuva näin alkuun. Mietteissäni kysyin miksi? Miksi edes kirjoitan tätä ja kenelle?  En keksi syytä, joten kysyn toisin päin: miksi en kirjoittaisi tätä? Koska tätä ei kukaan lue? Koska tämä ei johda mihinkään? Koska tämä oli vain hetken hullu päähänpälkähdys? Koska häpeisin, jos tapaisin jonkun joka oikeasti lukee tämän?

Mieleeni muistuu Natalie Goldbergin (Luihin ja ytimiin) ohjeet jatkaa kirjoittamista, vaikka seinä nousisi pystyy. Yrityn keksiä itselleni syitä lopettaa alkuunsa

Liian paksua ollakseen sattumaa

"Liian paksua ollakseen sattumaa". En tiedä olenko lainannut sen jostakin, mutta olen kuljettanut sitä mukana tapahtumista, jotka eivät vain mahdu sattuman määritelmään. Ehkä se on Vonnegutia, voisi olla ainakin.

Myöhemmin aloin tunnustamaan itselleni, että on merkkejä ja enteitä - ja niitä kannattaa kuunnella ja jopa etsiä. Ennustuksiin en ehkä jaksa uskoa sentään.

Kun vaimoni möläyttää johonkin keventäen: "Ajattelen, siis olen". En ajattele kummia, mutta hymyn kare nousee kasvoilleni. Vaimoni kun ei ole mikään filosofi. Todella lahjakas monessa muussa, mutta ei mikään oman elämänsä filosofi todellakaan.

Seuraavana päivänä ajattelematta sen kummempia kirjoitan ystävälle sähköpostia aloittaen: "Ajattelen, siis olen" alkaa muuttumaan "kirjoitan, siis olen" muotoon.

Kun seuraavana päivänä avaan yhden monista luvussa olevista kirjoistani:
"Voi kunpa Kant tai Descartes olisivat seuranneet näitä ohjeita: "Ajattelen, siis olen olemassa."
Natalie Goldberg, Luihin ja ytimiin

Liian paksua ollakseen sattumaa?

Etsin merkkejä, pienennän perspektiiviä. Jossain on jotakin ja se on lähellä.

Nollahetki

Valmistelut olivat kestäneet liian kauan ja olin lopulta helpottunut kanssakulkijan ärsyttäessä minua liikkeelle: tökkien ja tönien, raivostuttaen. Ilman liikettä ei kuitenkaan tapahdu mitään, joten alkuun luulin olivani valmis, kun väistämätön tapahtui, nyt annettuna. Kysymättä.

"Ihminen ei voi koskaan lakata uneksimasta....[ ] Näemme monta kertaa elämämme aikana unelmiemme sortuvan ja toiveidemme luhistuvan, mutta meidän on jatkettava unelmointia, koska muuten sielu kuolee...
  -  Paolo Coelho, Pyhiinvaellus

Olin päättänyt jatkaa unelmointia ja huomasin päätöksen kasvattavan unelmia ja katsoessani niitä huomasin myös usvan liikkuvan ja tarkaten ehkä hieman harventuen ja haalenevan niiden tieltä.

Ensin oli arpeentunut sana, siitä lähdin. Ja arpea tunnustellen annoin sanoja tulla:

"Nollahetki, ajanpysäys. Kuin vuorenhuippu, joka jakaa tuulet ja vedet. Ajanlaskun alku. Alku ja loppu. Lopun alku.

Istun sängylläni tuijottaen tyhjyyteen. Mietin miten olen joutunut tähän. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja olisinko voinut jättää jotain tekemättä. Tai siis olisin voinut, totta vie, mutta oliko näin tarkoitus. Kohtalo, jokin suurempi suunnitelma tai merkitys. Oliko tämä todellinen valinta vai jokin universaalinen väistämättömyys, jolla korjattaisiin tai rikottaisiin jotakin, jota olen tai minun pitäisi olla." 
  - V.S. Paavolainen, Nollahetki